Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Ranya Paasonen. Kuva: Kotuksen arkisto.

Ranya Paasonen asuu Helsingissä, kirjoittaa, opettaa luovaa kirjoittamista ja on yksivuotiaan Oonan äiti. Hän on julkaissut yhden romaanin (Auringon asema, Otava 2002).

Ranya Paasonen

8.2.2011 23.18

8.2.

Me tunnemme ruumiissamme, mitä teksti tekee meille.

Usein sanotaan, että suurin osa ihmisten välisestä viestinnästä ei ole verbaalista. Harvemmin puhutaan siitä, että suuri osa kielellisestä kommunikaatiosta on myös jotakin muuta kuin sanojen merkityksiin liittyvää.

Asia on yksinkertainen, kun ajatellaan puhetta: äänen sävyt, puheen rytmit, soinnin yksilölliset vivahteet ja puheeseen liittyvät kasvolihasten liikkeet ovat kaikki puhumiseen olennaisesti kuuluvia asioita, vaikka niissä ei olekaan kysymys sanojen merkityksistä.

Mutta miten on kirjoitetun kielen laita? Kirjoitetussa tekstissä ei ole puhuvaa ruumista, joka toisi kieleen omat vivahteensa, hengityksensä, ainutkertaisen olemassaolon tapansa. Kaikki tapahtuu itse kirjoituksessa.

Voi ajatella vaikka sitä, miten taitava näyttelijä saa kuivimmankin tekstin elämään pelkällä fyysisellä läsnäolollaan, josta tulee hänen puhumanaan taianomaisesti tekstin läsnäoloa, tekstin lihallisuutta.

Mitä tapahtuu, kun tekstillä ei ole näyttelijää välittäjänään? Tekstin pitää silloin tehdä kaikki itse. Sen täytyy itse olla oma elävä ruumiinsa, sen täytyy hengittää itse, sillä täytyy olla oma rytmi, oma sointi, oma tapa liikkua ja värähdellä. Tekstin täytyy itse olla eroottinen, eikä tällä ole mitään tekemistä ns. eroottisten aiheiden kanssa.

Tämä tekstuaalisuuden puoli on kaikkein vaikein oppia, ja siitä on vaikeinta puhua. Se on varmaan kaikista kirjoituksen osa-alueista vaikein formalisoida, eikä siitä voi kovin helposti muodostaa teoriaa. Silti se on tärkeimpiä asioita, joihin kirjoittaessa ja kirjoista puhuttaessa tulisi kiinnittää huomiota.

Muodollisesti ja teoreettisesti muuten kiinnostava kirjallinen teos saattaa vaikuttaa kuolleelta, jos se ei ole kyennyt synnyttämään itselleen elävää ruumista. Ja toisaalta sovinnainen ja konservatiivinenkin kirjallinen tuotos voi tuntua elävältä, jos se on onnistunut tässä yhdessä asiassa.  

Tekstin ruumiin herkkyys on myös seikka, joka lähes aina sivuutetaan kirjallisuuskritiikeissä. Johtuuko tämä yksinkertaisesti siitä, että sille ei ole käsitteistöä? Me tunnemme ruumiissamme, mitä teksti tekee meille, tunnemme mielihyvää, nautintoa, vastustusta tai ärtymystä, mutta pidämme näitä subjektiivisina tuntemuksina, jotka ammattimaisen kriitikon tulisi ylittää tai ainakin sijoittaa laajempaan yhteyteen.

Entä jos kyse ei olekaan pelkästään subjektiivisita reaktioista, vaan jos nuo tuntemukset ovatkin lukijan tapa havaita jotakin olennaista tekstin laadussa - sen ruumiillisessa laadussa? Silloin kai niitä tulisi kuunnella, ja kuunnella tekstiä niiden läpi. Ehkä on niin, että vain erotisoitunut lukija tunnistaa kirjoituksen eroottisuuden.

”Hermenutiikan sijaan me tarvitsemme taiteen erotiikkaa.” - Susan Sontag


Palaa otsikoihin | 1 puheenvuoro

28.2.2011 9.35
Vesa Heikkinen
Mielenkiintoista!

Tuli mieleeni teoria kielenkäytön metafunktioista: 1) jokainen teksti kuvaa maailmaa, 2) arvottaa sitä ja luo ihmisten välilel vuorovaikutusta, 3) rakentaa merkityskokonaisuutta, juuri tekstiä.

Tuo kolmas metafunktio on jollain tavalla erityinen, koska se kääntyy juuri tekstiin itseensä, sen rakenteeseen, sen "ruumiiseen", jos niin halutaan sanoa. Kyse on mm. siitä, missä järjestyksessä tekstiin tuodaan informaatiota, miten teksti järjestyy temaattisesti, miten käytetään toisia tekstejä, miten määritellään asioita tai annetaan selviöinä jne.