Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Ranya Paasonen. Kuva: Kotuksen arkisto.

Ranya Paasonen asuu Helsingissä, kirjoittaa, opettaa luovaa kirjoittamista ja on yksivuotiaan Oonan äiti. Hän on julkaissut yhden romaanin (Auringon asema, Otava 2002).

Ranya Paasonen

8.11.2009 14.56

8.11.

Nautinto syntyy, kun ymmärrys pimenee.

Kirjallisuutta neuvotaan usein lukemaan ajatuksella: ymmärtäen ja tulkiten. Harvemmin kehotetaan lukemaan nautiskellen. Tämä koskee ennen muuta runoja, joita kouluopetuksessa, ainakin minun aikanani, käsiteltiin jonkinlaisina älyllistä ratkaisemista vaativina sana-arvoituksina. Ja romaanit, niitä kuuluu lukea pohdiskellen teemoja ja sisältöjä, yhteiskunnallista sanomaa, henkilöhahmojen valintoja – kaikkea sitä viisautta ja hengen ravintoa, jota niiden ajatellaan sisältävän. Tai sitten patistetaan analysoimaan kerronnan keinoja ja rakenteellisia ratkaisuja. Tässä ei ole mitään vikaa. Päinvastoin, tuollainen ajattelu varmasti lisää lukemisen mielekkyyttä. Eräs kysymys kuitenkin askarruttaa minua. Mitä tapahtui lukunautinnolle? Miksei siitä puhuta mitään?

Tai puhutaanhan siitä. Mutta usein vähättelevään sävyyn, ikään kuin se haluttaisiin jättää viihdekirjallisuuden taikka viihteellisen lukemisen asiaksi. Korkealle arvostetetuilla estetiikan auktoriteeteilla ei usein ole hyvää sanaa sanottavana nautinnosta. Esimerkiksi filosofi Theodor Adorno kirjoitti, että vain moukka nauttii taideteoksista konkreettisesti. Nautinnolla on hänen mukaansa taideteosten suhteen sitä vähemmän merkitystä, mitä paremmin niitä ymmärretään.* Nautiskeleva lukija on kirjallisuuden historiassa aina hiukan epäilyttävä hahmo, esimerkkinä Flaubertin romaanin sankaritar Emma Bovary.

On lukunautinnolla ollut puolustajiakin, vaikkakin harvoja. Ranskalainen kirjallisuusteoreetikko Roland Barthes julkaisi vuonna 1973 pienen kirjan Tekstin hurma, jota voisi pitää todellisena lukemisen Kamasutrana. Kirja ylistää ruumiillista, eroottista lukemista, joka etenee mielihyvästä nautintoon ja jolle älylliset ja kerronnalliset sisällöt ovat sivuseikka.

Sitä miellyttävää, tyydyttävää, helppoa ja kotoisaa lukemista, jota lukunautinnolla yleensä tarkoitetaan, Barthes kutsuu mielihyväksi. Mielihyvän teksti silittää lukijaa myötäkarvaan ja vahvistaa hänen kokemustaan kielen ja kertomuksen merkityksellisyydestä. Nautinnon teksti sitä vastoin tuottaa lukijalle menetyksen, liukenemisen tunteen, häiritsee, horjuttaa lukijan vakiintuneita käsityksiä ja merkityksen kokemuksia. Varsinainen lukemisen nautinto syntyy Barthesin mielestä vasta silloin, kun teksti vetää maton pois lukijan jalkojen alta.

Nautinto näyttäisi olevan vastakkainen ymmärrykselle, sillä jos se on syntyäkseen, se syntyy vasta sillä hetkellä, jolla lukijan ymmärrys tekstistä pimenee. Kuitenkaan merkityksen katoaminen ei sinänsä ole eroottista – tarvitaan viettelyä, liukumaa tasaiselta, turvalliselta pinnalta kohti pudotusta. Selvää on ettei ymmärtävä ja tulkitseva lukeminen tavoita tästä paljoakaan. Se pysyttelee jääräpäisesti turvalliselta pinnalla eikä antaudu vieteltäväksi.

*) Theodor W. Adorno, Esteettinen teoria. Suom. Arto Kuorikoski. Tampere 2006, s. 49.


Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele

Ei kommentteja