Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Ranya Paasonen. Kuva: Kotuksen arkisto.

Ranya Paasonen asuu Helsingissä, kirjoittaa, opettaa luovaa kirjoittamista ja on yksivuotiaan Oonan äiti. Hän on julkaissut yhden romaanin (Auringon asema, Otava 2002).

Ranya Paasonen

7.1.2011 19.04

7.1.

Kirjallisuus on kielen taidetta.

Kirjallisuuslehdissä ja blogeissa on viime aikoina kirjoitettu paljon suomalaisen romaanikirjallisuuden tilasta ja proosan poetiikasta tai sen puutteesta.

Muutamissa kirjoituksissa on harmiteltu proosan kirjoittajien vähäistä panostusta kieleen. ”Kotimainen proosakirjallisuus voi niin huonosti kuin se voi juuri sen takia, ettei siinä ole kielellisesti mitään kiinnostavaa. Suurin osa ilmestyvästä proosasta olisi oikeastaan sama kuvata suoraan elokuvaksi, koska kirjallisuuden poeettisuus ja autonomisuus näyttää muutenkin proosan osalta olevan täysin katoamassa”, sanoo bloggaaja Santeri Nemo. Hän nimittää monien proosakirjojen yksinkertaista ja läpinäkyvää kieltä talouskieleksi.

Eräissä puheenvuoroissa on taas valitettu sitä, että proosan kirjoittamisen mahdollisuuksista ei juuri käydä keskustelua, vaan proosaa koskeva julkinen puhe pelkistyy usein juonireferaateiksi tai kirjojen teemoja koskeviksi pohdinnoiksi. Äskettäin tästä kirjoitti Laura Lindstedt Nuoressa Voimassa. Lindstedin mielestä Suomessa kirjoitetaan runsaasti kiinnostavaa ja kunnianhimoista proosaa. ”Se mikä Suomesta sen sijaan tykkänään puuttuu on proosapuhe, prosaistien puhe proosan poetiikasta. Osin tämän takia koko genre on helppo mollata maanrakoon...” Lindstediä harmittaa erityisesti se, että monet runoilijat ovat pitäneet proosaa alempana taiteenlajina. Hänen mielestään prosaistit ovat modernismin alkuvuosista saakka olleet ”kirjallisuuskentän neekereitä”.

Santeri Nemon kirjoitus on innoittanut muiden muassa Jouni Kemppiä täällä Kotuksessa. Myös Maaria Pääjärvi ihmettelee sitä, että kielestä puhutaan niin vähän romaanitaiteen yhteydessä. Kuitenkin kieli ”on likimain ainoa syy suomalaisen kirjallisuuden olemassaoloon”, hän kirjoittaa. ”Romaani on pelkkää kieltä, ja tämä ei ole vähäinen asia, koska merkittävä osa päivittäisistä askareistamme, ajatuksistamme ja halustamme ilmaista itseämme toisille ja käsittää toisiamme on pitkälti kieltä...”

Jarkko Tontti taas vastaa Lindstedtille, että uhriksi tekeytyminen on kehnoa retoriikkaa. ”En näe merkkejä Lauran mainitsemista laajamittaisista 'proosanpolkutalkoista' tai siitä, että prosaistit olisivat 'kirjallisuuskentän neekereitä'”, Tontti kirjoittaa. ”Proosakirjallisuus hallitsee länsimaista kirjallisuutta suvereenin lailla.” Lindstedin mielestä proosan ja runouden vastakkainasettelu - jota monet pitävät yllä - on kuitenkin syytä tehdä näkyväksi, jotta se voitaisiin ylittää: ”Minua ainakin kiinnostaa tutkia, mistä tämä sitkeästi elossa sinnittelevä retoriikka juontaa, miksi se on muuttanut muotoaan niinkin vähän 150 vuoden aikana, ja miten pääsisimme tilanteeseen, jossa koko vastakkainasettelu katoaisi & muuttuisi historialliseksi reliikiksi.”

Minusta on hienoa, että vaihteeksi puhutaan proosasta ja halutaan siirtää keskustelun painopistettä kieleen ja poetiikkaan. Tontin ja Lindstedtin puheenvuoroja lukiessa aloin ajatella, että ehkä monet proosaa ja sitä koskevaa puhetta vaivaavista ongelmista juontavat juurensa siitä, että proosa ja runous mielletään niin selvästi erillisiksi lajeiksi. Kielellinen ”perustutkimus” on koettu runouden asiaksi, ja proosakirjailijat ovat voineet rauhassa keskittyä ”soveltamaan”, käyttämään kieltä kerronnan välineenä.  Ehkäpä vastakkainasettelun ylittäminen edellyttäisi sitä, että kaikki kirjallisuus käsitettäisiin ensisijaisesti kielen taiteeksi - sen ensisijaisen materiaalin, kielen, vuoksi.  Ja silloin ei kai enää tarvitsisi puhua erikseen proosan poetiikasta - vaan poetiikasta yleensä.


Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele

Ei kommentteja