Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Pirkko Nuolijärvi Kuva: Otso Kaijaluoto (Kuvain)

Pirkko Nuolijärvi on professori ja Kotimaisten kielten keskuksen johtaja (30.7.2016 saakka). Hän on tutkinut suomen kielen vaihtelua ja muutosta, televisiokeskustelujen vuorovaikutusta ja puhutun kielen roolia kaunokirjallisuudessa sekä kirjoittanut kielipolitiikkaan ja kielten asemaan
liittyvistä kysymyksistä.

rss

12.10.2009 16.30

Yhteiskunta kielentutkijan pöydällä

Pirkko Nuolijärvi

Yhä enemmän on tilausta sellaiselle kielentutkimukselle, jolla näytetään yhteiskunnan eriarvoistaminen ja hämärryttäminen kielen avulla.

Yhteisön ja yksilön on tärkeää tietää, mitä kaikkea kielellä tehdään ja millä tavoin ihminen voi terävämmin eritellä omaa kieliympäristöään. Kielentutkimuksen yhtenä tavoitteena on osoittaa, miten ja miksi kieli vaihtelee ja mitkä kielen ilmiöt taas ovat hyvinkin pysyviä. Yhtenä kiinnostuksen kohteena on myös eri kielimuotoihin ja kielenkäyttöön suhtautuminen.

Nyky-yhteiskunnan luonteenomaisina piirteinä pidetään globalisaatiota, individualisoitumista eli yksilöllistymistä sekä kaiken hyödykkeistämistä eli elämän kaupallistamista. Nämä piirteet vaikuttavat myös kielentutkimuksen tarkastelukohteisiin. Aivan samalla tavoin kuin elinkeinorakenteen muutos ja kaupungistuminen on tutkimuskohteita valittaessa otettu huomioon, aivan samoin on nyt oltava herkkänä uusille yhteiskunnallisille virroille. Ne kertovat yhteiskunnan henkisestä, sosiaalisesta ja kielellisestä tilasta paljon.

Esimerkiksi erilaiset televisio-ohjelmat osoittavat, millä tavoin ihmiset ymmärtävät julkisen ja yksityisen rajan, myös kielessä. Big Brother tai Maajussille morsian tai mikä tahansa tosi-tv-ohjelma osoittaa, että kaikki pannaan sananmukaisesti pöytään: esitetään itseä ja muita eikä kielellistä eikä muutakaan rajaa ole. Pohdittava onkin, millainen on arvoiltaan ja kielenkäytöltään se yhteiskunta, jossa tällainen esittäminen ja rajaton julkinen vuorovaikutus ylipäätään on mahdollista.

Kielellinen ja muukin eriarvoisuus on kouriintuntuva, kun asematunnelissa liian aikuiseksi pukeutunut lapsi huutaa ”vittu ämmä saatana”. Eikä hän todellakaan vaihda koodiaan seuraavankaan vastaantulijan kohdalla. Kielentutkija ei osaa vastata siihen, mitä tälle lapselle on tehty, että hän näin menetti otteen käyttää omaa kieltään monipuolisesti. Tämän analysoimiseksi tarvitaan kumppaneiksi yhteiskuntatieteilijöitä ja kasvatustieteilijöitä. Ja itse lapsi, hän tarvitsee paljon enemmän kuin viileää ulkopuolista tarkastelua.

Kieltä voi ja pitää tutkia monin menetelmin ja monesta näkökulmasta. Menetelmistä riippumatta kielentutkijat haluavat työllään vaikuttaa siihen, että kielen merkitys elämässä huomataan ja otetaan vakavasti. Kun nykyisin puhutaan tutkijoiden yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta, voisi aiheen kääntää myös toisinpäin: Miten saataisiin poliitikot kääntymään sen puoleen, mitä tutkijat tekevät? Miten vakuutamme valtaapitävät siitä, että kielentutkimus tuottaa yhteiskunnallisesti relevanttia tietoa, eikä kieli ole pelkkä humanistihörhöjen kiva tutkimuskohde?

Yhteiskunnassa on paljon kovia kysymyksiä. Tutkijan on yritettävä päästä esimerkiksi sen äärelle, mitä tapahtuu kielelle, kun ihminen syrjäytyy. Mutta heti pitää kysyä, ketkä meistä ovat kielellisesti syrjimmäisessä nurkassa?  Sekö poliitikko, joka vallan kamareissa astellessaan ei enää tavoita muita ihmisiä? Sekö tutkija, joka ei enää edes välitä koko suomen kielestä? Vai sekö lapsi, joka isän ja äidin huumehöyryjen äärellä vaikenee lopuksi ikäänsä? Mitä tutkimme sen yksilön kielestä, joka ei enää jaksa sanoa mitään? Ja onko suomalaisella kielentutkijalla sadan vuoden kuluttua ylipäätään jotain tutkittavaa, vai ovatko esimerkit pelkkää englantia?

Kielentutkijan aineistot voivat välillä olla kepeitä, mutta sen ei pidä antaa hämätä. Yhä enemmän on tilausta sellaiselle kielentutkimukselle, jolla näytetään yhteiskunnan eriarvoistaminen ja hämärryttäminen kielen avulla. Näiden kysymysten kysymiseen ja vastausten etsimiseen liittyy kipeää epävarmuutta. Kielentutkijan on vain siedettävä tämä kipeys ja kieltä tutkimalla väsymättä esitettävä näitä kysymyksiä. Yhä uudelleen ja uudelleen.


Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele

Ei kommentteja