Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Olli Löytty. Kuva: Heini Lehväslaiho.

Olli Löytty
työskentelee tutkijana Turun yliopistossa historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella. Hän on Ylioppilastutkintolautakunnan äidinkielen jaoksen jäsen. Syksyllä 2011 häneltä ilmestyi kokoelma esseitä otsikolla Kulttuurin sekakäyttäjät (Teos). Kuva: Heini Lehväslaiho.


Olli Löytty

26.11.2010 12.42

Takaisin Karjalaan reggaen tahtiin

”Siellä käki kukkuu mi metsien näreiköissä vaski soi ja heimorumpu raikaa.”

Niin riemastunut kuin yleensä olenkin epätavallisista kulttuurisista sekoitelmista, joskus en osaa päättää, mitä ajatella. Törmäsin eräällä musiikkimakuni ohjailemalla mutta suhteellisen päämäärättömällä internetvaelluksellani varsin omintakeiseen versioon Karjala-nostalgiasta. Tekstilajiltaan se on lehdistötiedote, ja näin tuo kirjoitus on otsikoitu:

”LILJAN LOISTO - TAKAISIN KARJALAN MAILLE”

Varsinaisen otsikon alla lukee vielä "Sano miu sanonee!", lause, joka antaa esimakua tekstin pidäkkeettömästä tyylilajista. Tiedotteessa kerrotaan Liljan Loisto -nimisestä kokoonpanosta, joka soittaa “karjala-aiheisia vapauslauluja reggaesävelin”. Koska referoiminen ei tekisi oikeutta tekstin kaikille sävyille, lainaan sitä tähän kappaleen verran:

“Suurten ikäpolvien kiihkein kotiseutunostalgia raikaa rajantakaisen karjalan suomalaiskyliin ja kannaksen mannuille. Jamaikalaisen rastareggaemusiikin tärkeimpiä rakennusaineita on juuri ennen mainittu palavasieluinen paluumuuttofiilistely. Yrityksenämme on yhdistää kahden kaukokaipuisen, suurvaltojen varjoissa taistelevan kansan sydämestä kaikuva kaihoisa paatos. Juurireggaen tummanpuhuva ja lämpimästi läikähtelevä saundi avaa kontekstin ottaa pappojen ja mummujen ikiaikaiset narinat uudenlaiseen käsittelyyn. Eikä tässä ihan himmailemassakaan olla, sillä myös humppa saadaan keinahtamaan, kun Viho Vartiaisen ja Reijo Viidan kuohkeat humpat saavat riehakkaat mustalaisrocksteady sovitukset ylleen!”

Kannatan aina lämpimästi historiallisten analogioiden etsimistä ja osoittamista. Usein on varsin opettavaista havaita, että eri puolilla maailmaa asuvia ihmisiä yhdistävät samankaltaiset kokemukset, ja voi olla, että noista kokemuksista kumpuavat tunnot saavat universaalin ilmaisunsa usein juuri sävelin. Monet vapauslaulutkin ovat liikkuneet sujuvasti kulttuurista toiseen.

Mutta tekstiä lukiessa on pakko aprikoida Karjalan ja Jamaikan eriparisuutta. Onko Karjalan evakoilla ja Länsi-Intian saariston afrikkalaisten orjien jälkeläisillä muuta yhteistä kuin kaipuun kokemus? Tekeekö rinnastus oikeutta evakoille ja rastoille vai estääkö se kenties ymmärtämästä kummankaan yhteisön erilaisia kohtaloita?

Jamaikalaiset rastat selittävät Afrikasta tuotujen orjien vaiheita Vanhan testamentin avulla. He pitävät itseään Jumalan valittuna kansana, joka elää Babylonin hirmuvallan alla ja haaveilee paluusta Luvattuun maahan, Afrikkaan. Tähän viittaavat tiedotteen sanat ”palavasieluinen paluumuuttofiilistely”. Euroopassa rastafarianismi on tullut tunnetuksi reggae-musiikin kautta. Liljan Loisto -yhtyeen taustavoimat ovat puolestaan kukoistuskautta elävän Suomi-reggaen tunnetuimpia nimiä.

Voi tietysti olla, että kansallismielisessä karelianismissa ja ”Karjala takaisin” -retoriikassa voidaan havaita samankaltaisuuksia vanhatestamentillisen diasporaidentiteetin kanssa, mutta jotain syvällisellä tavalla outoa karjalaisevakkojen ja jamaikalaisrastojen naittamisessa silti on. Omituisin (kiehtovin? raivostuttavin?) kohta tiedotteessa on lupaus siitä, että reggae ”avaa kontekstin ottaa pappojen ja mummujen ikiaikaiset narinat uudenlaiseen käsittelyyn”.  Olisi kiinnostavaa tietää, mitä nuo narisemiseen taipuvaiset papat ja mummot itse ajattelevat tuon uuden kontekstin selitysvoimasta.

Jos asialla eivät olisi varsin vilpittömiltä vaikuttavat ”vaihtoehtoihmiset”, Liljan Loistoa voisi erehtyä luulemaan törkeäksi rahastukseksi. Hurskas rasta saattaisi pitää koko levyä Babylonian salajuonena.

Tuon yllä olevan kirjoitettuani alan katua vakavamielisyyttäni. Se, mikä tekstissä – ja kenties myös evakkojen ja rastojen rinnastamisessa – on parasta, on juuri harkintakyvyn puute. Juuri sitä tarvitaan, jotta syntyy vaikkapa tällaista, konventioilla ilakoivaa tekstiä:

”Elokuisten iltojen tummuessa käyvät savukiehkurat yllä tyynen laatokan pinnan. Siellä käki kukkuu mi metsien näreiköissä vaski soi ja heimorumpu raikaa.”


Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele

Ei kommentteja