Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Olli Löytty. Kuva: Heini Lehväslaiho.

Olli Löytty
työskentelee tutkijana Turun yliopistossa historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella. Hän on Ylioppilastutkintolautakunnan äidinkielen jaoksen jäsen. Syksyllä 2011 häneltä ilmestyi kokoelma esseitä otsikolla Kulttuurin sekakäyttäjät (Teos). Kuva: Heini Lehväslaiho.


Olli Löytty

25.2.2010 11.11

Soivat sanat

Musiikista voi kirjoittaa, mutta voiko kirjoitusta kuunnella? Sanoin voi laulaa, mutta voiko sanoilla soittaa?

Musiikki on kieli. Sen kääntäminen niin kutsutulle normaalikielelle ei ole helppoa, koska sanojen muuttumista tietynlaisiksi ääniksi lukijan pääkopassa on aika vaikeaa ohjata kirjoittamalla. Kuvaanpa kuuntelemaani musiikkia kuinka seikkaperäisesti tahansa, en onnistu välittämään kuulemiani säveliä lukijalle.

Teostory-lehdessä (4/2009) on juttu musiikkijournalismista. Musiikin sijaan musiikkilehdissä puhutaan lähinnä musiikkikulttuurista, vaikkapa muusikoista ja heidän puuhistaan: ”Ykkösaiheita ovat studiossa kumotut virvokkeet ja kiertueella rikotut hotellihuoneet. Oikea kitarankielten paksuus tai vahvistimen soundi nousevat joskus esiin. Musiikin sisältö kuten melodia, harmonia ja rytmiikka vain harvoin.”

Väite on ehkä liioiteltu mutta oikeansuuntainen, sillä rockjournalismissa ei välttämättä kuvailla musiikkia lainkaan.

Maistellaanpa sanoja: Kuvailla musiikkia? Onko se edes mahdollista? Välittyvätkö äänet visuaalisesti?

Mainitussa Teoston asiakaslehdessäkin puhutaan yleensä kaikesta muusta kuin itse musiikista. Monista jutuista kuitenkin näkyy, että ne on kirjoitettu musiikin ammattilaisille. Edellä mainitusta numerosta löytyy esimerkiksi juttu hevimusiikkia käsittelevästä väitöskirjasta. Tutkija Esa Lilja kertoo haastattelussa hevimusiikissa kuultavasta vaikutteiden paljoudesta:

”Musiikinlaji on velkaa paitsi bluesille ja rockille myös barokin ja romantiikan ajan klassiselle musiikille. Vivaldia ja Bachia lainattiin alusta pitäen aivan suoraankin ja kitaristit harrastivat barokkityylisiä arpeggioita. Basson solistinen ja vastamelodioita kehittävä tyyli kumpuaa muun muassa motown-musiikista.”

Musiikillisista vaikutteista kerrotaan tavalla, joka oletettavasti saa aikaan kuulokuvia ainakin käsitteisiin perehtyneen lukijan päässä. Itse en tekstiä lukiessani kuule mitään, mutta jos tuntee mainitut musiikinlajit, voi varmaankin mietiskellä, miltä tuo musiikki mahdollisesti kuulostaa, ja jos tietää, mitä arpeggiot ovat, voi mielikuvituksessaan kuulostella, millaisia ääniä hevikitaristit instrumenteistaan tuottavat. Ja jos ymmärtää jotain solistisuudesta ja vastamelodioita kehittelevästä tyylistä, bassonkin soitto alkaa kajahdella päässä. 

Kuvaus on kuitenkin sillä tavalla yleisluontoinen, että eri lukijoiden päässä soivat sävelkulut ovat todennäköisesti keskenään hyvin erilaisia.

Onko niin, että jos haluamme tuottaa mahdollisimman täsmällisiä kuvauksia musiikista, meidän on vaihdettava kieleksi nuottikirjoitus? Mutta edellyttääkö niiden lukeminen ”oikein” – siis että kuulee nuotteihin kirjoitetut sävelet tarkoitetulla tavalla – absoluuttista sävelkorvaa?


Palaa otsikoihin | 1 puheenvuoro | Keskustele

2.3.2010 14.26
Ama
Kiitos tästä ja kaikesta
Löytty, olet kertakaikkisen mainio kirjoittaja!

On mielenkiintoista seurata etenkin populaarimusiikista puhumista. Klasaripuolen ihmiset harvoin ymmärtävät, miten täsmällistä rokkareiden synesteettinen kuvailu on, kun he vaikkapa säätävät äänenlaatua. "Laita lisää semmosta puolisenttistä vakosamettia ja ruostetta kanssa", kitaristi huutaa soundcheckissä, ja miksaaja tajuaa heti, samoin kuulolla olijat.

Nuottikirjoitus on vain suhteita, tuollainen taas kolisee samalla tavalla kuin hyvä runo. Ei voi selittää, mutta ymmärtää helpostikin.