Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Olli Löytty. Kuva: Heini Lehväslaiho.

Olli Löytty
työskentelee tutkijana Turun yliopistossa historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella. Hän on Ylioppilastutkintolautakunnan äidinkielen jaoksen jäsen. Syksyllä 2011 häneltä ilmestyi kokoelma esseitä otsikolla Kulttuurin sekakäyttäjät (Teos). Kuva: Heini Lehväslaiho.


Olli Löytty

30.1.2012 10.08

Rakkaudesta meihin

Platonin ja Markus Kåhren hengessä.

Minä rakastan sinää,

mutta rakastan yhtä lailla myös muita pronomineja, minää, hänää, metä, tetä ja hetä.

Persoonapronomineilla on valtava voima, sillä niillä ihmiset erotetaan toisistaan ja kytketään yhteen, asetetaan omille paikoilleen ja lajitellaan ryhmiksi.

Minä, jonka pieni lapsi lausuu, on itsenäisyysjulistus: olen autonominen yksilö. Minä hoidan tämän seuraavan askeleen ihan itse. Minä tartun nyt tähän lusikkaan. Minä lähden kouluun, opiskelemaan, muutan pois, perustan perheen, jään eläkkeelle. ”Minä elän.”

Rakastetulle sanottu sinä on sidos. Sinä olet siinä ja minä olen tässä, linjuriauto on maantien ässä – tai siis että jotenkin noin se menee, pakottomasti kuin ensimmäisenä mieleen juolahtava riimi.

Mahtavin persoonapronomineista on kuitenkin me, sillä ilman sitä minä ja sinä emme koskaan muutu yhdeksi – ilman sitä meistä ei koskaan tule meitä.

Näin runolliseksi voi äityä, kun alkaa ajatella yhteisön muodostumista kielen kannalta. Kielessä ja kielellä luodaan se me-ryhmä, josta löydämme paikan minällemme.

Benedict Andersonin kuviteltujen yhteisöjen käsite havainnollistaa kielen mahdin. Kirjapainokapitalismi ja nimenomaan kansankieliset painotuotteet tekivät mahdolliseksi modernin nationalismin synnyn. Kansa – kuten kuviteltua yhteisöä kansanomaisesti nimitetään – laajeni sitä mukaa, kun sanoja alettiin monistaa ja levittää koetun ja tiedetyn yhteisön rajojen tuolle puolen.

Sanan mahdilla voidaan selittää sekin mysteeri, että koemme yhteenkuuluvuudentunnetta niin monien ihmisten kanssa, joita emme ole koskaan tavanneet emmekä tule koskaan tapaamaankaan. Riittää, että he kuuluvat me-pronominilla esiin loihdittuun yhteisöön, sanotaan vaikka suomalaisiin.

Oikeastaan on aika ihmeellistä – kun sitä oikein rupeaa ajattelemaan – että sodassa olisin valmis taistelemaan kaikkien teidän puolestanne, vaikka tämä olisi ainoa kerta kun tiemme kohtaavat. Rakastanko siis teitä enemmän kuin ruotsalaista ystävääni Stefania tai venäläistä Vladimiria?

Ehkä rakkaus mielletään usein liian juhlallisesti, jonkinlaisena ritarihyveenä, joka saa ihmisen unohtamaan itsensä ja taistelemaan paljain päin tulta syöksevää lohikäärmettä vastaan. Minusta tuollaiselle ylevälle epäitsekkyydelle pitäisi olla oma sana, ja rakkaus voisi vastaavasti tarkoittaa jotain paljon nukkavierumpaa, nahkeaa ja kyynärpäistään kulunutta.

Niin paljon kuin me amerikkalaisten pinnallisuutta halveksimmekin, eikö heidän tapansa käyttää rakastaa-verbiä oman hyvän olonsa markkerina ole toisaalta kadehdittavaa? Aivan luontevasti ja sanojen sisältöä sen enempää harkitsematta artisti ilmoittaa rakastavansa tuhatpäistä yleisöään – vaikka hän ei voi millään tietää, millaisia ihmispetoja yleisön joukossa mahdollisesti on. Se jos jokin on sitä nykyään niin kovin arvostettua suvaitsevaisuutta.

Vähättelemättä tunteiden merkitystä haluaisin ravistaa rakkaudesta kaiken ylenmääräisen säteilyn ja blingblingin. Millään en jaksaisi pysyä jatkuvassa vireystilassa, kimmoisana kuin 80-luvun poninhännästään kiristetty aerobic-ohjaaja.

Isänmaanrakkaus on havainnollinen esimerkki rakkauden arkisuudesta. Luulen, että moni nykyihminen ei tunnista rakkauttaan passissa merkittyä kotimaataan kohtaan juuri siitä syystä, että niin monissa lauluissa ja juhlapuheissa tuolta rakkaudelta edellytetään aivan tietynlaista affektiivisuutta ja uhrimieltä. Entä jos isänmaanrakkaus onkin vain sitä, että tuntee olonsa kotoisaksi, että ei kaipaa koko ajan muualle.

Olen toki tietoinen, että jo muinaiset kreikkalaiset painivat samojen kysymysten kanssa, kun he puhuivat rakkauden eri ulottuvuuksista käsitteillä agape, eros ja filia. Sen verran kuin asiasta ymmärrän, olen puhunut rakkaudesta nimenomaan filian merkityksessä. Toisinaan filia suomennetaan ystävyydeksi, mutta mielestäni rakastaminen on silti parempi sana kuvaamaan ihmisten välistä myönteistä sidosta (sanon myönteistä siksi, että ihmisiä kytkevät yhteen myös monenlaiset kielteiset sidokset, kuten yhteinen vihollinen tai pelon kohde). Ei yhdysvaltalainen artisti voi julistaa tuhansille kuuntelijoilleen, että he kaikki ovat hänen ystäviään. Ystävyys edellyttää jonkinasteista tuntemista – rakastaa voi vierastakin.

Josta pääsemmekin altruismiin, egoismin vastakohtaan. Ajattelen ihmisyhteisön toimivan niin kauan kuin sen jäsenet ovat sekä kyllin itsekkäitä että kyllin epäitsekkäitä. Että he tietävät, milloin on syytä olla minä, milloin taas me. Että minä osaan tarpeen tullen pitää puoleni, mutta ottaa samalla huomioon muiden tarpeet. Tarkoitan tasapainoa etuilun ja tilan antamisen, itselleen kahmimisen ja muille jättämisen välillä.

Kukaan arvonsa tunteva yhteiskuntatieteilijä ei selittäisi yksilön ja lähimmäisen välistä tasapainoa rakkauden avulla, mutta mikä estää meitä amatöörejä ottamasta sanaa kauniisiin käsiimme ja kutsumasta yhteisössä elämisen mekanismia rakkauden ihmeeksi. 

Rakkaat ystävät, aivan turhaan me kavahdamme sanojen merkitysinflaatiota. Antakaamme rakkauden väljähtyä, laimeta ja haalistua, älkäämme jättäkö tuota sanaa runoilijoille ja muille hienohelmaisille sanasyöpöille. Älkäämme epäröikö käyttää sanaa ylen määrin, toistelkaamme sitä silloinkin kun puhumme vain tykkäämisestä ja arkisista mieltymyksistä. Olen vahvasti samoilla linjoilla valtion ohjeistamispäällikkö Jaakko Parantaisen kanssa: sanat tykkäävät kun niitä käytetään.

*

Edellinen lausuttiin Ravintola Kivessä 27.1.2012 Tampereella järjestetyssä tilaisuudessa, jossa jatkettiin Markus Kåhren videoinstallaation ”Pidot ravintolassa” keskusteluja. Alkuperäisenä innoittajana on tietysti Platonin dialogi.


Palaa otsikoihin | 1 puheenvuoro

30.1.2012 14.38
U
Me taas emme halveksi amerikkalaisten pinnallisuutta. Itse asiassa ilmaus "amerikkalaisten pinnallisuus" on meistä harhaanjohtava, koska amerikkalaiset eivät ole sen pinnallisempia kuin mekään, ellei pinnallisuudella sitten tarkoiteta herkässä olevia kohteliasuuksia.

Me nimittäin tiedämme, että amerikan verbi "to love" tarkoittaa useimmissa lauseyhteyksissä samaa kuin suomen verbi "pitää".

"Are you loving your job" tarkoittaa että pidäkö työstäsi. Meistä se ei ole pinnallinen kysymys.