Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Olli Löytty. Kuva: Heini Lehväslaiho.

Olli Löytty
työskentelee tutkijana Turun yliopistossa historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella. Hän on Ylioppilastutkintolautakunnan äidinkielen jaoksen jäsen. Syksyllä 2011 häneltä ilmestyi kokoelma esseitä otsikolla Kulttuurin sekakäyttäjät (Teos). Kuva: Heini Lehväslaiho.


Olli Löytty

17.2.2011 14.53

Aiheita kirjallisuudentutkimukseen

Tutkijat eivät näytä huomaavan, että kirjallisuus on monille suomalaisille tärkeä asia.

Silläkin uhalla, että leimaudun oman pesän likaajaksi, väitän kirjallisuudentutkimusta tylsäksi.

Mutta jatkan heti sovittelevaan sävyyn: Tutkimusaiheet ovat toki kiinnostavia, mutta lähinnä tradition näkökulmasta, osana oppialan sisäistä keskustelua. Ulkopuolisille niiden kiinnostavuus ei aukea. Kirjallisuuden harrastaja kysyy aivan toisenlaisia kysymyksiä kuin tutkija.

Itse haluaisin lukea tutkimusta tällaisista aiheista: 

Miksi kirjallinen eliitti (tutkijat, kriitikot, kulttuuritoimittajat) suhtautuu penseästi Riikka Pulkkiseen? Havainnollinen esimerkki löytyy Parnassosta, mutta samaa keskustelua on käyty täällä Kotus-blogissakin.

Parnassossa ilmestynyt Maaria Pääjärven arvio Totta-romaanista on mielestäni hieno tekstilajinsa edustaja. En kuitenkaan aivan ymmärrä, miksi ”mukaansatempaava” ja ”helppolukuinen” romaani, jonka ”rakenne on harkittu” ja jonka ”kerronnan käänteet ja henkilösuhteiden vivahteet lomittuvat miellyttävästi” ei sitten olekaan laadukas vaan ”viihderomaani, jossa kirjallis-tekniset ratkaisut ovat keskeinen mielenkiinnon kohde”. Tai kyllähän Pääjärvi mielipiteitään perustelee, mutta ei sitten malta olla lopettamatta arvosteluaan viittaamalla vähättelevästi lukijan nautintoon:

”Romaanin lopuksi lukija voi liikuttua ja huokaista elämän katkeraa suloa.”

Edellä sanotun valossa on selvää, että tuo viimeinen virke on ironinen. Viisas lukija (kriitikko), joka näkee romaanin viat ja puutteet, ei tietystikään liikutu moisen viihderomaanin äärellä. Meille, jotka liikutumme, jää vain yksi vaihtoehto, eli tyhmän lukijan rooli.

Toinen kirjallisuudentutkijoille tarjoamani aihe liittyy kirjallisuuden ja todellisuuden välisiin suhteisiin. Johdannoksi tarjoaisin Hanna Kuuselan kirjoituksen Anja Snellmanin Parvekejumalista. Kuusela kysyy, miksi Snellmanin romaania luettiin kirjallisuuskritiikeissä autenttisena kuvauksena somalien elämästä Suomessa. Miksi realistinen tulkintamalli tarjoutui niin helposti valittavaksi, ja miksei kukaan väittänyt vastaan?

Tapaus Pulkkinen johdattaa taiteen sosiologian piiriin. Millä perusteilla jotkin taideteokset nostetaan arvoon arvaamattomaan, kun taas toiset leimataan kulutushyödykkeiksi? Kysymys ei tietystikään rajaudu estetiikkaan, sillä arvoarvostelmilla on monenlaisia (myös taloudellisia) seurauksia.

Tapaus Snellman vie sekin peruskysymysten äärelle. Miten kaunokirjallisuutta luetaan? Millaisia tehtäviä kirjallisuudella on yhteiskunnassa? Mikä on kirjallisen esittämisen ja todellisuuden välinen suhde?

Yhteistä näissä kahdessa ehdottamassani aiheessa on kiinnostus lukijoiden tapoihin merkityksellistää lukemaansa. Se on asia, josta kirjallisuudentutkijat eivät valitettavasti tunnu olevan erityisen kiinnostuneita.


Palaa otsikoihin | 11 puheenvuoroa | Keskustele

17.2.2011 22.50
Ripsa
Siis?
Minä aloitin kirjallisuuden opinnot vuonna 1965. Silloin oli suunnilleen kaksi mahdollisuutta - tai ehkä kolme: reseptio-estettiikka (helppo), semiotiikka (kurja ja vaikea), absurdin draaman/romaanin odotushorisonttien tutkiminen saksalaiseen tapaan (saattoi sopia monelle).

Kuulostaa siltä että tahtoisit reseptio-estetiikkaa takaisin. Missähän se on tässä välillä ollut? Ehkä ranskalaiset nielaisivat sen?
18.2.2011 13.11
kirjallisuudentutkija
Olet oikeassa
Kirjallisuudentutkimushan on enimmäkseen tylsää. Mutta eikö kaikilla tieteenaloilla tehdä oppialan sisäistä keskustelua hyödyttävää tutkimusta, joka ei ulkopuolisille juuri avaudu? Vaikka emme mitään ymmärrä lääketieteellisestä tutkimuksesta, on kiva jos kohdalle osuvaan sairauteen on keksitty lääke. Vai onko niin, että kun humanistisessa tutkimuksessa ei pelasteta kenenkään henkiriepuja, olisi syytä tutkia sellaisia aiheita, jotka merkitsisivät jotakin myös muille kuin asiaan vihkiytyneille?
Esittelemäsi tapaukset ovat kiinnostavia, niitä kannattaisi tutkia ja joku varmaan tutkisikin, jos
a. saisi oman oppialan rahanjakajat vakuuttumaan aiheestaan ja
b. jos kirjallisuudentutkijat eivät olisi tekstiinpäinkääntyneitä jänishousuja, jotka välttelevät yhteiskunnallista keskustelua
21.2.2011 14.55
Runoudentutkija
Tekstin tunnusta
Puheenvuoro on tärkeä. Kirjallisuudentutkimus jää usein tutkijoiden omaan piiriin. Jotta kirjallisuudentutkimus on saatu rakennettua Tieteeksi, on täytynyt tehdä tiettyjä valintoja. Yksi näistä on, että kirjallisuuden vaikutukset on jätetty syrjään analyyttista luentaa korostettaessa. Tämähän näkyy Pulkkis-kritiikissä: erotetaan analyyttinen merkitys ja vaikutukset, ja jälkimmäinen nähdään vähemmän merkittävänä (ellei jopa arveluttavana).

Kysymys on myös siitä, että luettu ei aina merkityksellistykään älyllisesti (edes tutkijoille) - eikä sitä pitäisi kaunokirjallisuudelta aina vaatiakaan - vaan mukana on monenlaisia vaikutuksia (= "tekstin tuntu"). Mutta kyllä tästä asiasta on oltu kiinnostuneita myös kirjallisuudentutkimuksessa: vrt. esim. affektiivinen käänne.

Idea: voisi kokeilla sellaista ammattilukemisen mallia, että kysyy itseltään, pidinkö romaanista x, mistä syystä ja millä perusteilla, ja mitä siitä seuraa. Tämä auttaa alkuun ja sen selvittämiseen, miten teos vaikuttaa.
21.2.2011 18.50
Kati
Tylsyydestä
Olen siinä mielessä eri mieltä blogistin kanssa, että minusta kirjallisuudentutkimus ei sinällään ole tylsää - ei ainakaan kaikki kirjallisuudentutkimus. Yhteiskunnallista tutkimusta tehdään, ja osa tutkijoista kyllä pistää tekstin puhumaan ympäröivän yhteiskunnan kanssa.

Ongelma on minusta se, että tutkimuksen ja "muun maailman" välissä on lasiseinä, jota tuntuu olevan tosi hankala särkeä. Tutkijana (joka itse olen) jokainen voi katsoa peiliin: Miksi näin on? Milksi uusi tieto, jota jatkuvasti tuotetaan, jää pyörimään kake make pera ja mä -piiriin? Päätyykö se edes äidinkielen oppikirjoihin? Muualle?

Eliitin lukukokemus vs. "tyhmät tavislukijat" on todella kiinnostava kysymys! Itse tunnun kuuluvan usein jälkimmäisiin, sitä usemmin mitä rehellisemmäksi uskallan iän myötä tulla. Nenpäiväkin on minusta upea romaani, jota en jaksa lukea... Kysymys on osaltaan myös iänikuisista erottautumisista, joita täytyy tehdä ollakseenvakuuttava asiantuntija.

Yksittäisen teoksen arvo on monen tekijän summa. Nykyisin arvon mediassa määrittävät myynti, käännösmäärät, palkínnot. Mutta eikö teoksen arvo (enkä nyt puhu vain estettitsestä arvosta) kuitenkin määräydy siinä tärkeimmässä eli lukijan ja kirjan kohtaamisessa? Ja ihmisen tärkein kirja voi tällöin olla ihan joku muu kuin Sota ja rauha.




28.2.2011 0.34
Pompannappi
Runoudentutkijalle
Hämmästelet, että kirjallisuudentutkimus jää usein vain tutkijoiden omaksi sisäpiiriasiaksi. Miten se voisi olla jotenkin toisin, mitä ajat takaa? Kaikki tieteet jäävät 99-prosenttisesti tieteen oman alan pariin, sieltä jollain mekanismilla aikojen kuluessa suodattuu jotain nesteitä ulos maailmaan.

Lukuohje kriitikolle on aika naiivi, anteeksi vaan. Oma kokemus on kaiken a ja o, mutta kuten ehkä tutkijana ymmärrät, oman diggailun rinnalle asettuu koko hankittu tieteellinen ja maailmankatsomuksellinen hapate.

Ja pidin Pääjärven tekstistä, en oikein ymmärrä mikä populistinen aivopieru tämä Löytyn purkaus on.
28.2.2011 11.43
olli löytty
Pompannapille
Minäkin tykkäsin Pääjärven arvostelusta, tai oikeammin ihailen sitä kovasti. Mutta ihailu ei estä minua pohtimasta kritiikin valtaa. Pääjärven kritiikki olisi tärkeää aineistoa sen prosessin analysoimisessa, jossa Riikka Pulkkinen sijoitetaan taiteen kentän viihteelliselle reunalle, kuten yritin sanoa.
2.3.2011 9.57
Runoudentutkija
Pompannapille
Kiitos puheenvuorosta; "naiivius" on mielenkiintoinen luonnehdinta!

Juuri naiiviutta kivenkovaan vältettäessä tullaan tehneeksi sellainen rajanveto, jota olisi syytä pohtia. Miksi on naiivia miettiä, pitääkö jostakin teoksesta vai ei? Se näkyy kyllä useimpien arvostelijoiden tuotoksissa joka tapauksessa. Mikäli tätä reflektiota tekee läpinäkyvämmäksi itselleen ja arvostelun lukijoille, ollaan mielestäni aika pitkällä.

Onko se sitten naiivia, riippuu tietenkin toteutuksen tavasta. Lisäksi kyse on siitä, ettei arvostelussa "pitämiseen" tarvitse keskittyä tai fokusoitua.

Sen sijaan erityisesti ammattilukijoiden olisi hyvä pohtia sitä, mistä pitää ja mistä ei. Eettisyys ja poliittisuus nimittäin ovat riippuvaisia myös sellaisista arvostelmista, jotka yleensä mielletään subjektiivisiksi (jostakin "pitäminen"), mutta eivät sitä ehkä olekaan. Tällaisten kytkösten selvittäminen, purkaminen ja pohdinta on tutkimuksellisesti aika tärkeätä. Toisin sanoen: pitäminen ja älyllinen refektio ovat jatkuvasti vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. "Pitäminen" ei useinkaan ole erityisen henkilökohtainen asia. Siksi "pitämisen" tutkiminen on aika olennainen juttu kun tutkitaan ammattilukijoiden tuotoksia.

Kyse on siis "pitämisen" sidoksista, ehdoista ja seurauksista.

PS. Erityisen mielenkiintoista on, että kirjoituksesi sävy oli ironinen - aivan kuten Pääjärvellä - kun kirjoitit: "kuten ehkä tutkijana ymmärrät". Tähän vastaan: tutkijana en aina tavoittele "ymmärtämistä" vaan käsittämistä.


7.3.2011 8.43
Koskela
Ollille
Ensittäi on erotettava kirjallisuusarvostelu ja kirjallisuudentutkimus. Arvottaminen, ts. ns. esteettisen arvon arviointi kuuluu arvosteluun. Kriitikko siis ilmaisee ikkarioman mielipiteensä teoksen arvosta ja perustelee mielipiteensä.

Kirjallisuudentutkimuksen kantaa Pulkkisen teoksiin emme (vielä) tiedä, arvostejoiden kannat kylläkin.

Kirjallisuudentutkimukseen taas ei kuulu ns. esteettisen arvon mittailu. Periaatteessa siis. Käytännössä se on usein tavalla tai toisella hiipinyt mukaan tutkimukseen. Aikaisemmin tutkijat pyrkivät usein osoittamaan tutkimansa teoksen koherenssin ja todistamaan, että teos on kokonaisuus. Nykyään on muodikasta osoittaa teos ambivalentiksi, ja kaiken ihanampaa näyttää olevan merkityksen huojuminen.

Ambivalenttius on sekin mielenkiitoinen käsite. Lauri Viljanen sen meille toi, tosin vähän eri merkityksessä.

"Surmanajo alkaa, pönttö huojuu" voidaan siis muuttaa muotoon: "Kirjallisuudentutkimus alkaa, merkitys huojuu."

Siitä olen samaan mieltä Ollin kanssa, että juuri teoksen ns. arvon määräytyminen kulloisissakin konteksteissa on erittäin mielenkiintoinen asia.

Mitä järkeä on kirjoittaa viidessadasseitsemäskymmen tulkinta tunnetusta teoksesta, jos lisäarvo on se, että siitä löytyy halkeama? Eikö oli kiinnostavampaa tutkia kirjallisuuden ilmiöitä?
10.3.2011 20.06
L
Mitä "kaiken ihanampaa" tarkoittaa?
11.3.2011 9.14
Koskela
Ällälle
Se on hämäläinen superlatiivi sanasta ihana.
11.3.2011 12.16
L
Alan ymmärtää! "Hämäläinen superlatiivi" on oksymoron!