Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Olavi Uusivirta. Kuva: Kotuksen arkisto.

Olavi Uusivirta on helsinkiläinen muusikko, lauluntekijä ja näyttelijä. Isona Olavista tulee ravustaja.



Olavi Uusivirta

22.9.2009 17.13

Hyppy

Olipa kerran tyyppi, joka otti lemmikikseen brontosauruksen. Aluksi Bronto (sillä nimellä hän saurustaan kutsui) oli pieni, mutta päivä päivältä se kasvoi suuremmaksi.

Eräänä päivänä tyyppi joutui herättyään toteamaan, ettei enää yhdellä vilkaisulla kyennyt näkemään koko Brontoa. Nähdäkseen kokonaan tuon rakastamansa sauruksen olisi hänen pitänyt nähdä eteen ja taakse samanaikaisesti, ja tämä kykenemättömyys aiheutti hänelle paniikkihäiriön oireita. Niinpä hän rakennutti itselleen silmälasit, jotka heijastivat seläntakaisen näkymän hänen silmiensä eteen peittämättä kuitenkaan tavanomaista, edessä avautuvaa maisemaa.

Uudet silmälasit olivat menestys – elämä jatkui normaalissa uomassaan eikä tyypin tarvinnut enää arvuutella mitä Bronto selän takana toimitti vaan kaikki oli selvää kuin nimismies ja pappi – kunnes alkoivat odottamattomat vaikeudet. Tyyppi ei pian enää muistanut, kumpaan suuntaan, eteen vai taakse, olikaan kävelemässä, eikä Bronto kyennyt auttamaan häntä hänen kompastellessa holtittomasti kiviin, lapsiin ja pieniin villakoiriin, joita siinä kaupunginosassa jossa hän tuohon aikaan asui kuljeksi riesaksi asti. Niinpä hän päätti luopua kävelemisestä ja alkoi lukea runoja.

Runot sopivatkin hänelle mainiosti, sillä runoja lukemalla saattoi helposti ”matkata sfääreihin nojatuolissa istuen”. Lyriikka tuntui toimivan oivallisena polttoaineena myös sivistystä janoavalle Brontolle, joka yhä vain jatkoi kasvamistaan.

Tyypin suosikkiruno oli V.A. Koskenniemen ”Yksin oot sinä ihminen / kaiken keskellä yksin”, sillä hän todellakin tunsi olevansa kaiken keskellä 360 asteen panoraama-linssiensä takana. Sen sijaan Mirkka Rekolan runo ”Minä rakastan sinua / minä sanon sen kaikille” aiheutti hänelle suuria tuskia. Paniikin oireet alkoivat uudelleen, sillä hän ei voinut olla varma rakastiko runon minä jokaista vastaantulijaa vaiko vain sinua, minkä sitten toitotti kaikille muille. Tämä epätietoisuus tuntui vaikuttavan erityisen raskaasti Brontoon, joka mitään ilmoittamatta katosi maan alle.

Tyyppi soitti hätääntyneenä Kirjallisuuden Arvostelijalle, mutta tämä selitti vain jotain kontemplaatiosta ja Lacanista, eikä niistä totuuden nimessä ollut juurikaan apua ahdistukseen, jonka runon sisältöön liittyvä epätietoisuus oli yllättäen laukaissut. Niinpä hän päätti ottaa etäisyyttä runoihin ja keskittyä vuosien tauon jälkeen merkitsemään vahakantiseen muistikirjaansa lintuja ja niiden latinankielisiä nimiä. Lintujen absoluuttinen yksiselitteisyys – niin hän ajatteli – saisi varmasti Brontonkin palaamaan näköpiiriin.

Koskapa tyypillä tarkkuuteen ja täsmällisyyteen tähtäävänä luonteena oli jo tyypillisimmät linnut kirjattuina ylös, päätti hän muuttaa erääseen asumattomaan lintutorniin kaupungin hallinnoiman viheralueen laidalla. Siellä olisi mahdollista tavata luonnollisessa elinympäristössään mm. Hyrynsalmen isokihu (Stercorarius skua) ja eräitä agricola-lajikkeen lintuja. Erikoisvalmisteisten silmälasiensa ansiosta hänellä olisi lisäksi harvinainen etulyöntiasema – hänen ei tarvitsisi käännellä päätään lintujen perässä (mikä onkin lintujen ylöskirjaamisen ainoa haittapuoli), vaan havainnon saatuaan voisi hän niiltä sijoiltaan seurata isokihun liitelyä honkain latvojen yllä.

Mutta (tällaisissa tarinoissa usein esiintyy yllättävä mutta, joka pakottaa laivan muuttamaan kurssia) niin vain oli jostakin kohtalon ääneen lausumattomasta oikusta tapahtuva, että luonto tuli jälleen vastaan vaateineen: noustuaan kierreportaat ylös torniin tyyppi muisti kammoavansa korkeita paikkoja. Silmälaseja suunnitellessaan hän oli horisontaaliseen ulottuvuuteen keskittyessään unohtanut tyystin ottaa huomioon vertikaalisen ulottuvuuden. Asiaa mutkisti lisäksi eräs varsin eriskummallinen seikka – tuohon kammoon, jota tyyppi täysin kiistämättä sisuksissaan tunsi, oli näet sekoittuneena aimo annos kiihkoa ja kaipuuta. Yhtä paljon kuin pelkäsi putoamista, tyyppi tunsi selittämätöntä halua hypätä, heittäytyä alas tornista kuin lintu.

Tunne ei ollut yksiselitteinen, sille ei löytynyt yhtä sanaa siitä kielestä joka oli tyypin äidinkieli. Hänen teki mieli huutaa Brontoa apuun, mutta suusta ei tullut sanoja. Hänen sisällään sen sijaan huusi kaksikin eri ääntä. Ne muistuttivat Bronton ääntä, mutta niissä oli vieras kaiku. ”Hyppää”, huusi toinen. ”Älä hyppää”, huusi toinen.

Tyyppi otti silmälasit pois päästä. Jossain hänen takanaan lensi harvinainen lintu. Olisi hypättävä.


Palaa otsikoihin | 3 puheenvuoroa | Keskustele

25.9.2009 9.37
Juhani sinisestä huoneesta
Mainio tarina! Runous on vaarallista, niin se vain on. Koskenniemikin on minusta hieno dinosaurus: muinainen ja suuri, myös hiukan pölyinen.
25.9.2009 15.24
William K
Tule takaisin, pikku Bronto!
Brontokertomuksen päähenkilön äidinkieli ei nähtävästi ole suomi. Suomi agglutinoivana eli "yhteen liimaavana" kielenä kehittää yleensä ratkaisun melkein mihin tahansa sanalliseen ongelmaan. Onko sattumaa, että suomen kielessä on sanat hehkevä, kekkevä ja messevä? Tuskin, sillä niille kaikille on selkeä merkitysmotivaationsa.

Joku voisi nyt Kotuksen kielineuvonnasta kysäistä: onko suomessa sanaa hyppevä? Kysymykseen ei olisi ihan helppo vastata, sillä moista sanaa ei löydy mistään sanakirjasta. Mutta suomen kieli ei ole pelkästään tosittuneiden sanojen kokoelma vaan pikemmin potentiaalisten sanojen luvuton joukko.
Heti kun hyppevä on lausuttu julki tai kirjoitettu muistiin ja sille on osoitettu sopiva merkitys ja käyttö, se on ilmeinen suomen sana. Ja mikä parasta: hyppevä on täsmälleen sana, jota tarvitsemme yksiselitteisesti kuvaamaan 'hyppyvalmista, hyppyhaluista ja pakottavan hyppäämistunteen' valtaamaa henkilöä. Tuollaisessa tilassa ihmiseen ikään kuin pakkautuu sisäistä hypettä, aivan kuin Olavi blogissaan kuvaa.

Sanan hyppevä johto käy seuraavasti: hyppy > hype : hyppeen > hyppevä ~ hyppevyys. Sitä voi verrata sinänsä tuttuihin tapauksiin: kalta > kalle : kalteen> kalteva ~ kaltevuus ja luonto > luonne : luonteen > luonteva ~ luontevuus. Näin tyydytimme äidinkielemme luontaisin varoin eteemme piskahtaneen akuutin kielellisen tarpeen ja ratkaisimme kinkkisen sanapulman.

Mutta aina ei homma hoidu näin helposti. Tietyssä tilassa voin sanoa olevani nälkäinen, ja syötyäni olen taas kylläinen. Vähän päästä voin olla janoinen, mutta missä tilassa yksikäsitteisesti ilmaisten olenkaan juotuani tarpeeksi? Ts kuinka ratkaistaan yhtälö: nälkäinen : kylläinen = janoinen : X. X = ?

Oi kuinka kaipaamme sinua Bronto!
15.10.2009 14.42
Auran rannoilta
Kuinka tärkeää ihmisen selviytymiselle on se, että hän löytää sanoja tunteilleen? Onko niin, ettei äärimmäisiin tekoihin tarvitse ryhtyä, jos osaa ja voi puhua tunteistaan ja tuntemuksistaan? Ja mistä löytyy kuulija, jolla on sama äidinkieli ja vielä yhtä laaja sanavarasto? Kuinka moni väärinkäsitys johtuu siitä, ettei puhujalla ja kuulijalla ole täysin samaa merkitystä tietylle sanalle?

Juoda tarpeeksi, niin ettei ole siis enää jano! Tällöin pitää olla yhtä mieltä siitä, mikä sammuttaa janon. Eikä janonsa sammuttanut ole siis sammunut. Tunnettu tosiasia on, ettei janoaan voi sammuttaa alkoholipitoisella juomalla – silloinhan janoisen vastakohta olisi juopunut. Liuos voi olla kylläinen samoin kyllästetty puu! Kai kylliksi juonut ihminenkin voi olla kylläinen vai onko janoaminen juuri sellaista, ettei koskaan voi saada kyllikseen?

Saksalaiset ovat järjestäneet oikein kilpailun, jotta saisivat kieleensä vastakohdan sanalle ’janoinen’. Sellaisia keksittiinkin ja yksi sana jopa valittiin voittajaksi, mutta se ei ole jäänyt puhekieleen - tuskin moni sitä tietääkään. (Se on muuten ’sitt’ vrt. ’kylläinen’ = ’satt’.) Kieli synnyttää kyllä sanansa, kun niille on tarvetta, joten William K:n kysymys lienee pikemminkin filosofinen.