Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Olavi Uusivirta. Kuva: Kotuksen arkisto.

Olavi Uusivirta on helsinkiläinen muusikko, lauluntekijä ja näyttelijä. Isona Olavista tulee ravustaja.



Olavi Uusivirta

4.6.2009 13.22

Epäpyhä allianssi

Olavi Uusivirta

Painetusta nykyrunoudesta riimiä saa etsimällä etsiä. Miksi lauluissa se silti näyttää olevan paikoin jopa elinehto?

– Onko riimirunous kuollut?

– Ei, mutta se ei ole enää relevanttia.

– Entä rocklyriikka?

– Se on asia erikseen.

Keskustelu oli toki pidempi ja rönsyilevämpi, mutta jokseenkin tällainen oli tiivistettynä runoilijaystäväni kanssa taannoin käymäni ajatustenvaihto.

Sata vuotta sitten vapaaseen mittaan kirjoittava runoilija olisi vielä naurettu ulos Kämpistä. 1916 ilmestyi Edith Södergranin Dikter. Vastaanotto oli murskaava. Seuraa hiekkalaatikolleen Södergran sai vasta seuraavalla vuosikymmenellä, kun saman lammikon pojat Diktonius, Björling ja Enckell julkaisivat esikoisensa.

50-luvulla alkoi tapahtua toden teolla: rapakon takana valkoinen mies lauloi mustien musiikkia, ja meillä suomalainen mies kirjoitti kuten suomenruotsalainen nainen. Elvis ja Paavo Haavikko eivät tiettävästi koskaan tavanneet toisiaan. Kului vuosi, kului toinen, vuosikymmen vierähteli. Jossain Minnesotassa kirjoitteli eräs juutalainen Zimmerman-niminen poika runojaan ja soitti huuliharppuaan, ja kohta ihmiset kaikkialla kohottivat kätensä tervehtiäkseen kikkarapäistä messiasta – historian ensimmäistä rocklyyrikkoa. Kymmenen vuoden päästä Juice diggasi Isokynää ja Isokynä Juicea, ja yhdessä he toivat rocklyriikan Suomeen Bob Dylanin franchising-sopimuksella.

 Mutta Juice oli vanhanaikainen mies. Hän kirjoitti kuten jo ammoin patsaaksi kivettynyt Eino Leino: riimit putoilivat paikoilleen ja sanat sointuivat suussa. Seuraavissa junissa tulivat nuoret herrat Nurmio, Syrjä ja Sundqvist, mutta yhä vain riimi pysyi, ja rocklyriikan modernismi pysytteli varjoissa. Röyhkä ja Alanko vähän vilauttelivat, mutta hitit rimmasivat. 90-luvulla tulivat apuun muiden muassa muuan Yrjänä ja muuan Martikainen, mutta yhä pysyi nauris maassa. Vuosituhannen vaihde alkoi häämöttää, ja pellolle kirmasivat jonossa Samuli Putro, Maija Vilkkumaa ja Paula Vesala, mutta yhä oltiin kuin ”pihan ilman sadettajaa / sitä minä olen jos sua en saa”. Valtavirrasta mieleen muistuu ainoastaan eräs nykyinen ministeri, joka vuonna 1997 kirjoitti ”minä suojelen sinua kaikelta”, eikä riimeistä ollut tietoakaan. Nyt ristimme kätemme ja toivomme, että tuo laulu oli profetia.

Painetusta nykyrunoudesta riimiä saa etsimällä etsiä. Miksi lauluissa se silti näyttää olevan paikoin jopa elinehto?

Arto Melleriin viitataan usein miehenä joka halusi yhdistää rockin ja runouden. Eräänlaisena sakramentinomaisena manifestina voitaneen pitää runoa, jonka otsikko on jo kaikenkertova: Johnny B. Goethe. Kaikki merkit viittaavat kuitenkin siihen, että tämä toivottu liitto olisi jollakin kohtalonomaisella tavalla epäpyhä – vähän kuin Päivänsäteen ja Menninkäisen liitto. Laulu on ikuisesti aikaan sidottu, tuomittu kulkemaan eteenpäin, kun taas runo saa pysytellä aloillaan. Vastinpariksi kolahtava riimi kiittää laulajaansa. Runo vain on, ja meidän tehtävämme on katsoa sitä ja ihmetellä. Avioero on tullut – rock ja runous eivät milloinkaan ole olleet näin kaukana toisistaan.


Palaa otsikoihin | 15 puheenvuoroa | Keskustele

7.6.2009 23.05
Minnis
Oho!
On jotenkin niin piristävää, kun nuori henkilö osaa kirjoittaa! :) Olen itsekin miettinyt samoja asioita, mutta en kyllä olisi osannut kirjoittaa noin sattuvasti.
8.6.2009 10.01
toimittaja
Jaa että miksi lauluissa riimi on elinehto?

No, luulisi nuoren laulajapojan hyvinkin tietävän sen, että riimien avustuksella sanat on paljon helpompi muistaa.
8.6.2009 10.05
toimittaja
Outo kysymys
Ai että miksi riimi on laululle elinehto?

No luulisi nuoren laulajapojan ymmärtävän että riimi auttaa ratkaisevalla tavalla laulun sanojen muistamista.

Riimin avulla sanat iskostuvat niin esittäjän kuin kuulijankin päähän.
18.6.2009 15.23
Kaisa
CMX ei kovin riimittelevä
Hyvä ja mielenkiintoinen teksti, mutta jäin vain tuota Yrjänää miettimään. CMX:hän ei ole kovinkaan riimittelevä, monet Yrjänän sanoitukset ovat varsin lähellä ns. modernia runoutta. Mietitäänpä vaikka Ruosteen kertosäettä: "Savu nuolee raunioita / tiedäthän miltä tuntuu / lämmittää käsiään palaneiden kotien tuhkassa"

Riimittelytapojakin on monenlaisia. Vaikkapa YUP:n Martikaisen riimit ovat usein varsin kunnianhimoisia, eivät pelkkää kesä-pesä-ranta-santa -osastoa. Toisessa ääripäässä sitten vaikkapa Pelle Miljoona, joka saattaa saada sanan kuin sanan rimmaamaan, kun säkeen loppuun tulee aina Pellelle niin tyypillinen äääää-venytys ;)
20.6.2009 9.31
Kapitalisti
RUNO / LYRIIKKA
Parahin lukija,
Käsittääkseni ei kysymys ole siitä että "rimmaako" vai ei! Keskustelu tästä on mielenkiintoista mutta siten turhaa, että se luo ns. mallin /standardin mikä ei ole taiteen tarkoitus! Päinvastoin! Arvo missä tahansa ilmaisu "pläjäyksessä" on kokonaisuus. Siis runon/ biisin nuotti/melodia, esittäjä, paikka/aika jne.... jopa esittäjän kunto/sosiaalinen tila!
20.6.2009 10.17
Gordini
Rockrunous
Sen sijaan, että Olavi Uusivirta toteaa rockin ja runouden olevan nykyisin kauempana toisistaan kuin koskaan, voisimmeko ajatella, että käsite rocklyriikka ilmaisee runouden alalajia, siis vähän niin kuin puhutaan luontolyriikasta? Rock ja runous elävät ehkä sittenkin yhteiselämää kielen maailmassa, mutta rocklyriikan muodon sanelee sävellys, johon sanoitus kirjoitetaan.

Esiintyy tietysti myös päinvastaista, eli puhutaan runoista joihin tehdään sävellys. Mutta varmaankin on niin, että kaikkiin runoihin ei pysty liittämään sävellystä...
20.6.2009 10.44
Sakke
Ei jalustoille kruunua
Jos tarkoituksena on kirjoittaa, silloin kirjoitetaan eikä nosteta muita jalustalle, jolla pönkitetään omaa arveluttavanoloista olemusta kenties kirjoittajana. Nimiä tulee, nimiä menee, miehiä kulkee omia polkujaan, joita toiset suitsuttaa kuin omiaan. Kun kirjoitetaan, kirjoitetaan asiaa ja annetaan toisten elää elämäänsä.
20.6.2009 11.29
Kuulija
Ei runoa, vaan...
Olisikohan se ollut Juice Leskinen, joka totesi, että: "rock-lyriikka ei ole runoutta, vaan käsikirjoitus teatteriesitykselle, jonka bändi esittää lavalla". Näin se asia on parhaimmillaan.
20.6.2009 12.05
Pirkko Limnell
Runoratsuni jumittui 1990-luvulle
Hieno teksti, kiitos! Itse mietin tätä: miksi olen jäänyt runouden harrastamisessa ja rock-lyriikoista tykkäämisessä jonnekin 1990-luvun puolimaille? Muuten tunnen olevani hyvinkin kiinni nykyisen ajan teksteissä. Siis kaikkinainen selitys ei voine olla lähestyvä vanhuus? Kirjoitan nyt tahallani väärin ja ilmoitan sen: olen 56 vuotta!
20.6.2009 12.44
Viitta
Rock-runomuoto
Miksikö nykyrunoudesta ei ole loppusointuja ja rockissa on?

Yksi syy siihen on se, että runoudessa ei enää vaadita helppoa ja selkeää rytmiä, eli muotoa. Säkeet voivat olla eri mittaisia ja päättyä mihin tahansa.

Rock taas on rytmimusiikkia, jossa rytmi säätelee runomuodon. Sen muoto on kehittynyt loppusoinnuille aikanaan jossain puuvillapelloilla. Tarkoituksena lienee ollut saada kaikki muistamaan sanat ja laulamaan mukana.

Nykyään moni yrittää rikkoa rockin muotoa niin rytmeissä, melodioissa kuin lyriikoissakin, mutta sillälailla päätyy helposti marginaaliin.

Kiitos kirjoituksesta Olavi. Oli hauska taas miettiä asiaa. Pidän musiikistasi ja erityisesti siitä rohkeudesta, jolla sitä teet.

20.6.2009 17.02
helanes
Ja sitten ovat vielä
urnot, ronut, joihin en oikein ole saanut otetta, paitsi tietenkin kuvarunoihin, mutta nehän ovat jo vanha ilmiö, ja räppirunous sekä (tieto)konerunous, jossa tavallaan kai palataan riimirunoon, mutta jossa on muitakin ulottuvuuksia. Tulipa pitkä monipolvinen virke, mutta tulkoon.
20.6.2009 18.37
sjt
Ai että miksi riimi on laululle elinehto?
Kirjoitaessasi sivuat Isokynää, mutta silti jätät hänen merkityksensä epäselväksi?

Davehan ei suuremmin piittaa riimittelystä, käyttää usein säkeistön sisäistä toistoa "tehokeinona" ja on suhteellisen "muistettava".

Itse nautin aina kun kieli tarjoaa ilmaisuksi rivinvälit, siis sublimaallisen merkityksen laajempaan kokonaisuuteen, joka piirtää laajemman kuvan, kuin sanat itse.

Vaikka poleeminen kirjoitus ei yleisesti pyrikkään olemaan analyyttinen tuottaa Dave tähän myös toisen rocklyriikkaan liittyvän asian, johon et uskaltanut (?) puuttua:

Ovatko sanoitukset alisteisia biisille vai toisinpäin? Dave uskaltaa rypistää levylle asti biisejä, joista tietää että se on sävelletty valmiille lyriikoille, mahdollisesti vasta studiossa - silti pilkkaamatta kuuntelijoita, "laadusta tinkimättä".
20.6.2009 20.19
jutta
olavi on ihana
niin se vaan on.
20.6.2009 20.22
pelimanni
riimi
Riimissä melodiakin voi hyvin! Musiikissa on rytmi, miksei siis tekstissäkin?!
22.6.2009 21.35
Jepper
Mihin unohtui...
Heikki Salo. Hänhän on jopa kirjoittanut kirjan laulujen sanoittamisesta. Olaville hyvää kesäää... olet huippu. Keikoille kaipais...