Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Minna Suni. Kuva: Kotuksen arkisto.

Minna Suni
selvittelee Jyväskylässä työkseen maahanmuuttoon liittyviä kielikysymyksiä. Osa näkökulmista ja hajahavainnoista päätyy tänne kierrätykseen.

Minna Suni

31.3.2011 23.46

Virallisesti viisikielinen

Laki on laki, mutta arkikin on arkea.

Unkari on ollut viime aikoina viestimissä esillä taajaan ja pääosin synkänlaiseen sävyyn. Talouskriisin jälkeen uutisiin ovat nousseet vuoroin medialaki, väen velkaantuminen ja erilaisten ääriainesten aikaansaannokset.

Viime viikonloppu tarjosi ainakin itselleni vaihteeksi toisenlaistakin uutista. Osallistuin konferenssiin, joka oli Unkariin vastikään perustetun monikielisyyden tutkimuskeskuksen ensimmäinen kansainvälinen ponnistus tapahtumanjärjestäjänä – ja onnistunut sellainen. Tuollaisen tutkimuskeskuksen syntyminen on ollut jo pieni ihme sinänsä, ja konferenssikin putkahti monen osallistujan tietoisuuteen hyvin lyhyellä varoajalla.

Pääteemoina tapaamisessa olivat Euroopan viittomakielten, romankiel(t)en ja maahanmuuttajaväestön kielten asema. Vielä viisi vuotta sitten, kun itse asustelin Unkarissa, ei ollut julkisuudessa eikä tiedemaailmassa merkkiäkään siitä, että nämä kielet nousisivat siellä keskusteluun. Jo siksi yllätyin.

Tärkeä käänne on selvästi ollut se, että unkarilaisen viittomakielen asema vahvistettiin lainsäädännössä vuoden 2009 lopussa. Tyypillisesti on niin, että vasta kun jonkin maan vanhojen vähemmistöjen kieliasiat - tai edes osa niistä - on saatu lainsäädännöllä jollekin tolalle, pystytään uudempien asioita ajamaan ja ajattelemaan. Toisaalta vanhat kielivähemmistöt usein heräävät peräämään oikeuksiaan toden teolla vasta, kun uusia kielivähemmistöjä ilmaantuu niiden rinnalle. Näin Suomessakin on osin edetty.

Kielipoliittinen muutos on ainakin Unkarissa ollut viittomakielen osalta ymmärtääkseni melkoinen, ja painetta linjausten päivittämiseen on tullut etenkin EU-jäsenyyden myötä. Mallia on haettu muista maista ja haetaan edelleen. Viikonlopun kansainvälisen kokoontumisajon päätavoitteisiin kuuluikin juuri hyvien käytänteiden jakaminen. Romanikielen osalta koko Eurooppa tuntuu tosin olevan edelleen koko lailla ihmeissään: asia koskettaa kaikkia maita, mutta yhteisen linjan löytäminen on todella tikkuista.

Suomi saa kansainvälisessä vertailussa useimmiten mallimaan maineen: meillähän jo perustuslaki mainitsee paitsi kaksi kansalliskieltä myös saamen, romanikielen sekä viittomakielen käyttäjien kielelliset oikeudet. Suomi ei siis ole ”virallisesti kaksikielinen” vaan jo perustuslainkin valossa vähintään viisikielinen maa.

Perustuslain mukaan saamelaisilla on alkuperäiskansana oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan, ja sama oikeus on romaneilla ja muilla ryhmillä. Viittomakieltä käyttävien oikeudet mm. tulkkaus- ja käännösapuun on niin ikään turvattu lailla. Hyvä näin.

Laki on laki, mutta arkikin on arkea - ja joskus karua sellaista. Kaikkien kielelliset oikeudet eivät Suomessakaan aina toteudu. Kysäise vaikka seuraavalta tapaamaltasi viittomakieliseltä, jos saat sujuvasti tulkin paikalle.

 * * *

Siitä tulikin mieleen mainostaa vielä kahta asiaa:

Viittomakielen keskus

Kansainvälisen romanipäivän luento 8.4.2011 klo 14-16: Emeritusprofessori Matti Leiwo: Romanikieli. Mikä se on ja miksi se on tärkeä?


Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa

Ei puheenvuoroja