Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Minna Suni. Kuva: Kotuksen arkisto.

Minna Suni
selvittelee Jyväskylässä työkseen maahanmuuttoon liittyviä kielikysymyksiä. Osa näkökulmista ja hajahavainnoista päätyy tänne kierrätykseen.

Minna Suni

31.1.2011 0.57

Vanhat ja vammaiset

Niukkaa ja rapautuvaa monikielisyyttä.

Jostakin erityiskoulusta tuli kerran harvinaisen vaativa puhelu. Opettajat olivat päätyneet siihen, että tietylle maahanmuuttajalapselle oli liiallinen taakka käyttää kahta kieltä. He selvästi toivoivat minultakin tukea suositukselleen, että vanhemmat alkaisivat puhua tälle lapselle vain suomea.

Tilanne oli se, että lapsella oli paitsi liikkumista myös puheen tuottamista ja ymmärtämistä vaikeuttava vamma. Kaikki vuorovaikutus oli hidasta ja hankalaakin. Eikö suomi siis riittäisi, kun se tulisi joka tapauksessa olemaan ensisijainen koulutuksen kieli?

Lapsen tunnekieli oli kuitenkin jäänyt opettajainhuoneen järkeilyissä pahasti muun jalkoihin. Olisi ollut lapselle mittaamaton menetys, jos vanhemmat eivät olisi enää jatkaneetkaan oman kielensä puhumista hänelle. Äidinkieli oli se kieli, jota lapsi parhaiten ymmärsi ja tuotti. Se oli kieli, jolla häntä oli aina hoidettu ja jolla koko hänen minuutensa oli muovautunut. Ei sellaista saa rajata elämästä pois.

Vanhemmille tämä oli onneksi selvää. He luottivat siihen, että lapsi oppisi koulutiensä varrella suomea sen verran, että pärjäisi ja saisi ammatinkin aikanaan – eikä silti kadottaisi äidinkieltään ja itseään.

Aina ei vain tulla ajatelleiksi, että kielenkäyttöä rajoittavakaan vamma ei estä kaksi- tai monikielisenä elämistä. Monikielinen voi olla monin tavoin. Niukkasanaisestikin. Monikielisyyden vain kuvitellaan olevan jotakin hyvin vaativaa ja harvoille mahdollista.

* * *

Kauan sitten opetin suomea muutamalle ruotsalaisen vanhainkodin työntekijälle, jotka työnantaja oli lähettänyt kielikurssille Suomeen. Heillä oli tavoitteena oppia puhumaan suomenkielisten vanhusten kanssa näiden äidinkieltä edes hiukan. Ruotsissa aikuisiällä opittu ruotsi oli nimittäin hävinnyt suomalaismummoilta ja -papoilta mielestä, mutta lapsuutensa suomea he vielä välillä suolsivat suht sujuvastikin. Kukaan henkilökunnasta vain ei ymmärtänyt, mistä oli puhe.

Hoitajat olivat huomanneet, että radion suomenkielinen ohjelma sai nämä vanhukset hyvälle tuulelle. Suomenkielisen seurakunnan lahjoittaman virsikirjan takakannesta luetut rukoukset taas rauhoittivat yöunille, vaikka hoitaja ehkä äänsikin ne vähän sinnepäin. Myöhemmin opittu ruotsi oli enää pelkkää taustamelua, mutta äidinkielellä kanava oli kuin olikin edes ajoittain auki.

Monikielisyys voi siis myös rapautua. Se, mitä jäljelle jää, on äidinkieli. Tunnekieli.

***

Mielestäni tuo rapautumisen riski ei silti riitä syyksi olla opettelematta muita kieliä. Sekin on silti parempi selitys kuin ”kaikki vain eivät opi kieliä”, jota yhä useammat kuuluvat julistavan nykyään.


Palaa otsikoihin | 6 puheenvuoroa

31.1.2011 22.33
Jukka K. Korpela
Kuka voi tietää?
Minä en ainakaan uskaltaisi ottaa kantaa tuollaiseen kielikysymykseen tapaamatta asianomaisia ja ymmärtämättä heidän tilannettaan. Jos lapsella on suuria vaikeuksia kielten osaamisessa, niin voi olla melkoinen karhunpalvelus estää häntä keskittymästä siihen kieleen, jolla hänen pitää enimmäkseen selvitä elämässään.

Kyse ei ole vain ”pärjäämisestä” jonkun ulkopuolisen mielestä. Kyse on siitä, selviääkö oikeasti – yhteiskunnassa, jossa yksilöiden välinen kilpailu on keskeistä, vaikka sitä ei aina kehdata sanoa kovin suoraan.

On ihmisiä, jotka osaavat hyvin sujuvasti kahta kieltä, ja ihmisiä, jotka puhuvat seitsemää kieltä ongelmitta. On myös ihmisiä, joille yhdenkin kielen hallinta on todella vaativa asia. Kenellä on kykyä ottaa toisen puolesta kantaa siihen, mihin ryhmään hän kuuluu?
1.2.2011 12.40
Minna S.
Kuka voi tietää?
Hei,

hyvä täsmennys. Ei tuotakaan tilannetta suinkaan vain yksittäisen yhteydenoton varassa saati sivullisten kesken ratkottu. Perheen oma kokemus ja kanta on näissä asioissa ilman muuta se painavin.

Tällaisissa tulevaisuuteen ja koulutukseen vaikuttavissa valintatilanteissa on käytäntönä juuri se, että perheen, koulun, eri kuntoutustahojen ja toisinaan jonkun muunkin asiantuntijan välisenä yhteistyönä haetaan mielekkäitä ratkaisuja. Tässä ns. moniammatillisessa yhteistyössä korostuu silti nimenomaan perheen asiantuntijuus.

Lasten ja perheiden monikielisyyttä koskevista asioista ei valitettavasti ole edelleenkään kovin helppo löytää tietoa eri kielillä. Tätä vaikeisiin valintatilanteisiin päätyneet maahanmuuttajaperheet ovat minullekin toistuvasti harmitelleet.

Tästä linkistä löytyy kuitenkin Opetushallituksen v. 2009 julkaisema (suomenkielinen) opas oman äidinkielen oppimisen tukemiseen:
http://www.oph.fi/download/121981_oma_kieli_oma_mieli_2009.pdf

Laitanpa nyt samalla linkin myös perusopetuksen suomi toisena kielenä -esitteeseen:
http://www.oph.fi/download/121984_S2_perusopetuksessa_esite_2008.pdf

Tuossa jälkimmäisessä esitteessä on lyhyesti mainittu myös erityisopetusjärjestelyistä sekä siitä, että tukiopetusta voidaan antaa paitsi suomeksi myös oppilaan äidinkielellä.



1.2.2011 14.49
Ulla Tiililä
Yhtäältä ja toisaalta
Tässä tapauksessa voisi myös kysyä, millaista olisi ollut se suomi, jota vanhemmat lapselleen olisivat puhuneet. Minusta mikä hyvänsä "väkivaltainen" ratkaisu olisi omituinen ja tällainen olisi se, että vanhemmat käyttäisivät arjessa kieltä, joka heille ei ole luonteva tai kielitaito kenties hyvin vajavainen. Kielitaito on tietysti aina häilyvä eikä kukaan koskaan hallitse yhden kielen kaikkia alueita. Kaksi- tai monikielisyys sen sijaan voi tuoda sellaista kielitietoisuutta, jota yksikielisyys ei tuo.
3.2.2011 0.55
Jukka K. Korpela
Hämäräksi jäi
Minulle jäi entistä epäselvemmäksi, mitä kirjoituksella ajettiin takaa. Jos oikeastaan mitään ei voida tietää tilanteesta, mitä järkeä on kirjoittaa siitä?

Tämä särähti:
”Vanhemmille tämä oli onneksi selvää. He luottivat siihen, että lapsi oppisi koulutiensä varrella suomea sen verran, että pärjäisi ja saisi ammatinkin aikanaan – eikä silti kadottaisi äidinkieltään ja itseään.”

Vanhemmille selvää ehkä, mutta miten todellisuudessa? Tuollainen luottamus vaikuttaa erikoiselta, jos kyseessä on lapsi, jolla on ”puheen tuottamista ja ymmärtämistä vaikeuttava vamma” ja jonka opettajat olivat sanoneet, että hänelle on ”liiallinen taakka käyttää kahta kieltä”. Ihmettelenpä vain, miksi meidän pitäisi ilman muuta olettaa opettajien olevan väärässä.

Onkohan tässä kyseessä taas jonkinasteinen poliittinen korrektisuus, joka dogminomaisesti kiistää sen, että jollekulle yksilölle saattaisi olla parasta, jopa välttämätöntä, keskittyä yhteen kieleen – siihen, joka hänen elämässä selviämiselleen kuitenkin tulee olemaan tärkeintä?
3.2.2011 12.12
Maria K.
Selväksi tuli
Sunin blogin pointti on harvinaisen selvä: ihmisellä on oikeus äidinkieleen, vaikka olisi vanha tai vammainen. Opettaja ei voi määrätä perhettä käyttämään äidinkielen sijaan toista kieltä. Ymmärtäminen ei ole ainoastaan rationaalinen prosessi.
3.2.2011 16.20
Jos muuttaisin lapseni kanssa ulkomaille, voisi olla aika kova pala lakata yhtäkkiä tyystin puhumasta hänelle suomea ja alkaakin puhua kotonakin pelkästään uuden asuinmaan kieltä! Jos olisin tuo lapsi, saattaisin mennä pahasti ymmälleni.

Tämän nimenomaisen lapsen puheen tuottamista ja ymmärtämistä haittaava vamma ei ole tiedossa, mutta voi vain kuvitella miltä hänestä tuntuisi, jos äiti ja isä vaihtaisivat vieraaseen kieleen sen kielen, jossa hän on tähän saakka elänyt. Mitähän se tekisi hänen kielelliselle kehitykselleen, tai hänen käsitteellisen ajattelunsa kehitykselle?

Olisi kiintoisaa tietää, onko kukaan kuullut sellaisesta maahanmuuttajalapsesta, joka olisi käynyt asuinmaansa kielistä koulua ja elänyt täysin asuinmaansa kielisessä ympäristössä oppimatta kuitenkaan, ennemmin tai myöhemmin, kyseistä kieltä, koska hänen äidinkielensä on jokin muu.