Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Minna Suni. Kuva: Kotuksen arkisto.

Minna Suni
selvittelee Jyväskylässä työkseen maahanmuuttoon liittyviä kielikysymyksiä. Osa näkökulmista ja hajahavainnoista päätyy tänne kierrätykseen.

Minna Suni

28.12.2009 23.32

Menot, paluut ja muutot

Voiko palata, ellei ole mennyt? Entä onko pikkuserkkuni suomalainen?

Tänään uutisoitiin siitä, että ulkomaalaislakiin kaavaillaan muutosta, joka lopettaa presidentti Mauno Koiviston inkeriläisille 1990-luvun alussa suoman muita vapaamman muuton Suomeen.

(Nykyiset systeemit selviävät Maahanmuuttoviraston sivuilta)

Tähän mennessä näitä entisen Neuvostoliiton alueelta tulleita paluumuuttajia on Suomeen asettunut kolmisenkymmentätuhatta – saman verran kuin esimerkiksi Norjassa asuu pakistanilaisia. Ensimmäisten kymmenen vuoden aikana tuosta joukosta saapui Suomeen noin kaksi kolmannesta ja toisten kymmenen vuoden aikana yksi kolmannes. Tässä näkyy paitsi alkuaikojen lähtöbuumi myös kriteerien kiristyminen: alkuun muuttoon oikeuttavaksi suomalaisjuurisuudeksi riitti se, että ainakin yksi neljästä isovanhemmasta oli suomalainen, mutta melko pian alettiin vaatia kahta.

Inkeriläiset ovat vääjäämättä koetelleet sekä yksilöllisiä että kollektiivisia käsityksiä siitä, kuka kelpaa suomalaiseksi. Voiko olla oikea suomalainen, jos suomen kielen taidon joutuu varta vasten hankkimaan? Paljonko, miten ja millaista suomea täällä on osattava, että kuuluu joukkoon? Kelpaako muiden silmissä suomalaiseksi, jos identifioituu venäjän kieleen, mutta kokee silti itsensä suomalaiseksi? Kenen asia ylipäänsä on määrittää yksilön etninen tai kielellinen identiteetti?

Iso haloo on tietenkin ollut menoista, joita inkeriläisten paluumuutto on yhteiskunnalle tuottanut. Samoin siitä, mitä on paluu. Voiko palata, ellei ole mennyt? Riittääkö, että aiemmat sukupolvet menivät? Savolaisiahan oli 1600-luvulla liikkeellä sekä länteen että itään, mutta ketä se kiinnostaa ja kuka jaksaa muistaa?

Vertailukohtiakin mieli kaipaa. Onko suomalainen se Kanadassa asuva pikkuserkkuni, jonka isä on Kanadassa syntynyt suomalaisten vanhempien jälkeläinen, mutta jonka äidin juuret ovat ties missä muualla. Suomea tuo pikkuserkku ei puhu eikä ymmärrä, mutta sukunimi on kyllä sama kuin omani. Hyvin heitti tikkaa, kun pieniä oltiin ja Suomen suvessa tavattiin.

Entä se 6-vuotias Brysselissä syntynyt vekara, jonka äiti on italialainen ja isä suomalainen? Hänelle vanhemmat päätyivät ”yksinkertaisuuden vuoksi” puhumaan alusta asti vain englantia. Hyvin sillekin ipanalle kinkku näkyi jouluna maistuvan, ja muumimukistaan hän veti Hartwallin jaffaa saunan jälkeen. Ihan oli isänsä näköinenkin.

Nyt verkkokeskusteluissa jo muistutellaan sitä, että inkeriläiset ovat sentään omia – kun moniin muihin tulijoihin vertaa. Maahanmuuttoon tuppaa nimittäin liittymään arvojärjestystä. Läheltä tulevat alkavat kummasti kelvata, kun ”muukalaisuus” muutoin yltyy.

Ruotsissa suomalaiset ovat nyt paljon arvostetumpaa väkeä kuin silloin 60-luvulla, kun lähtivät etsimään leipäänsä Saabin ja Volvon liepeiltä. Samoilla suunnilla tosin ne savolaiset uudisraivaajatkin liikkuivat jo 300 vuotta aiemmin. Muuttopuuhissa, kuinkas muuten.


Palaa otsikoihin | 2 puheenvuoroa

29.12.2009 0.48
Jukka K. Korpela
Muuton politiikkaa
Takavuosien Suomesta kertoo paljon se, että yhden ihmisen mielipide teki ns. inkeriläisistä ”paluumuuttajia”. Ei se ollut kovin huono mielipide, kuten ei monen yksinvaltiaankaan kaikki mielipiteet.

Mutta mitä sitten on suomalaisuus? Muumimukista juomista?
30.12.2009 20.33
Suomenkielinen
Identiteettiongelma
Meillä suomalaisillakin on identiteettiongelma: Poliittinen eliitti väittää vakavissaan, että RUOTSIN kieli kuuluu suomalaiseen identiteettiin:
Siksi jokaisen on tässä maassa opiskeltava pakkoruotsia.
Kuka identiteetin
saa määritellä ?
Onko identiteettikin poliittisten lehmänkauppojen tulos ?