Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.


Kaija Parko. Kuva: Kotuksen arkisto.

Kaija Parko on FK (Turun yliopistosta vuosia sitten), äidinkielen lehtori, ilmaisutaidon opettaja ja oppikirjan tekijä. Töissä Forssan yhteislyseossa, joka on maamme vanhin maaseutuoppikoulu. Asuu Somerolla kesät, talvet harrastamatta mitään.

rss Kaija Parko

15.6.2010 10.43

Valittavaa äitipuhetta

Onkohan jossain tutkittu perhepuhetta sukupuoli- ja ikänäkökulmasta?

Perhekeskustelun tarkkaileminen on toki tuttua kaikille terapiatyötä tekeville, eikä uskottava arjen vallankäytön analyysikään kovin monia keskusteluhavaintoja kaipaa. Viimeaikaiset kokemukset äiti-tytär-keskusteluista saavat pohtimaan perhepuheen funktioiden moninaisuutta ja ongelmallisuutta.

Uskon, että äidit ja tyttäret puhuvat eri tavalla keskenään kuin isät ja pojat. Juuri äideiltähän tyttäret omaksuvat tunnekielen keinoja, oppivat räyhäämään ja itkemään, säälimään ja säälittelemään. Itsestä ja toisista puhumisen taitokin opitaan luottamuksellisissa keskusteluissa keittiön pöydän ääressä. Lukion pojat (  itselläni ei ole poikia)  kertoivat puhuvansa isänsä kanssa ”oikeesti” vain saunassa: urasta, tulevasta perhe-elämästä, autoista. Tärkeää ei kuulemma ole asia, vaan sävy: Mies miehelle!  

Jassoo!

Kieli-identiteetti on olennainen osa omaa minää.  Vanhempien ja lapsen kielellisessä vuorovaikutuksessa rakentuu koko maailma, ilmiöt saavat nimen ja tapahtumat selityksen. Törmäävät tulkinnat rikastuttavat käsitemaailmaa ja ajattelua. Juuri törmäyksestä syntyy uutta, kuten jokainen murrosikäisen kanssa keskustellut äiti tietää. Minä-minä-minä-puhe on tärkeä vaihe aikuiseksi kasvamisessa niin isien pojille kuin äitien tyttärille. Vasta sen jälkeen voi tulla sinä, ja lopulta ehkä me.

Minän kokemuksien jakamisesta kasvaa sukupolvien ketju: naiset oppivat puhumaan huolistaan eli ”valittamaan”. Se onkin naispuheen ehdoton voimavara – myös äitien ja tyttärien kesken. Sukupolvien väliset näkemyserotkin konkretisoituvat perhepuheessa, ja erilainen kokemus- ja arvomaailma kiteytyvät eri-ikäisten naisten kielenkäytössä. Minun ikäpolveni koulutettujen naisten valittamispuheessa käsiteltiin samapalkkaisuutta, feminismiä, tasa-arvoa, seksuaalimoraalia, keskiolutta, opintovelkoja. Tyttärieni kuulen valittavan riittämättömyydestä, urakehityksestä, kotitöiden jakamisesta, omasta ajasta, työn ja arjen yhteensovittamisesta. Mitä ilmeisimmin kyse on samoista asioista, mutta asioilla on eri nimet!

Omaan valittamishistoriaani ei ole koskaan kuulunut kovin intiimien asioiden jakaminen sen paremmin toisten naisten kuin tyttärien kesken. Jotkut pystyvät siihenkin. Sen sijaan sairauksista puhuminen on naisille luontevaa; mitä vanhemmaksi tulee, sen enemmän on puhuttavaa. Miehet uskaltavat vasta vanhana puhua vaivoistaan ja valittaa.

Syyttäminen ja yleistäminen ovat perhepuheen keskeisiä elementtejä. Meidän äiti on aina sanonut…  mikset sä koskaan … onko täällä taas … Vain perheessä ladellaan ”totuuksia” ajattelematta seurauksia: äidit ovat sietämättömiä, puolisot ärsyttäviä, etäisemmät sukulaiset jotenkin muuten viallisia. Auktoriteettisuhteiden muuttuessa perhepuhekin muuttaa muotoaan: Onko mummo varmasti muistanut ottaa lääkkeensä?  

Naisilla on, mistä valittaa – läpi elämän.

 


Palaa otsikoihin | 2 puheenvuoroa | Keskustele

15.6.2010 22.19
hermafrodiitti
Miksi pitäisi tutkia sukupuolinäkökulmasta? Ei me niin erilaisia olla, miehet ja naiset. Lopetetaan sukupuolitus.
16.6.2010 11.44
Erno
Sammaa mieltä Hermafrodiitin kans. Ettei se ois vaan kasvatuskysymys kumpi sukupuol opetetaan olemaan puhumatta vakavasti ja kumpaa kannustettaan valittamaan?