Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.


Kaija Parko. Kuva: Kotuksen arkisto.

Kaija Parko on FK (Turun yliopistosta vuosia sitten), äidinkielen lehtori, ilmaisutaidon opettaja ja oppikirjan tekijä. Töissä Forssan yhteislyseossa, joka on maamme vanhin maaseutuoppikoulu. Asuu Somerolla kesät, talvet harrastamatta mitään.

rss Kaija Parko

12.12.2009 10.01

Tunnilla ja tuntien välissä

Todellisuus rakentuu kielestä. Harvoin siihen silti kiinnittää huomiota, ellei jokin herätä. Äidinkielenopettajana joutuu sekä haastamaan että tulee haastetuksi. Viimeaikaiset huomioni ovat syntyneet sekä keskustelussa toisten kanssa että siinä raivossa, jonka valtaan aina joudun lukiessani iltapäivälehtiä.

Puhuimme oppilaiden kanssa suomen kielen kohteliaisuusilmaisuista. Joku keksi sanoa, että meille on kehittynyt varsin käyttökelpoinen uudissana, joka soveltuu niin puhelinkeskustelun kuin ostostapahtuman lopetukseksi. Opettajana pyysin tietysti oppilasta kirjoittamaan tuon verrattoman uuden sanan taululle: kiittimoi!  Totta tosiaan: viehättävä, lyhyt, ilmaiseva – ja kohtelias.

Kollegan kanssa sukeutui keskustelu siitä, mikä tekee ihmisestä sivistyneen. Onko koulutettu, vai pitäisikö sanoa kouluttautunut, ihminen automaattisesti myös sivistynyt? Itselläni on jo kauan ollut tunne, että koulutus ei välttämättä tuo sivistystä eikä varsinkaan ole sivistyksen ehto. Mielessäni kummitteli myös hatara muisto Auli Hakulisen selityksestä, jonka mukaan sanoilla sivistys ja siveä on jotain yhteistä merkitystaustaa. Tarjoilin kollegalle tulkintaa siitä, että sivistys olisi jotain myötäsyntyistä ja että pelkkää tapakulttuuria ja korkeakouluopintoja se ei ainakaan ole. Tarkkoja määritelmiä arvostava kollega ei päästänyt minua helpolla, vaan tarttui kirjahyllyn tuttuun auktoriteettiin, Nykysuomen sanakirjaan. Ja sieltähän löytyi:

sivistynyt = 1. ihmisten ja yhteisöjen ominaisuus, joka kertoo kulttuurin kehittyneisyydestä ja tapojen yms. hienostuneisuudesta. 2. oppinut, koulunkäynyt - -.

En luovuttanut: mitähän uudempi versio, Perussanakirja, mahtaa sanoa? Keskustelu katkesi, oli mentävä tunnille.

Ajatus jäi askarruttamaan. Kotona tutkin Perussanakirjaa, jonka luonnehdinta oli:

 1. ihmisistä, yhteisöistä: sivistykseltään (suhteellisen) kehittynyt; us. oppinut

 2. tavoista, käyttäytymisestä tms.: kultivoitunut, hienostunut, kohtelias, säädyllinen.

Olisiko niin, että sanakirjat välittävät arvomaailmaa, joka on sidoksissa ajan ihanteisiin, uskomuksiin ja koko yhteiskunnalliseen todellisuuteen? Voidaanko kielisanakirjoista lukea koko kansakunnan kertomusta siinä missä tietosanakirjoistakin? Nykysuomen sanakirja on 1960-luvun tuote; silloin oli vallalla vahva koulutususko, silloin köyhien ihmistenkin lapset pääsivät oppikouluun ja tulivat osallisiksi ”sivistyksestä”.

Näihin päiviin tultaessa koulutus on kaikkien saatavilla, joten pelkkä oppineisuus ei ehkä riitä sivistyneisyyden mittariksi. Ovatko sanakirjamääritelmät muuttuneet ajan myötä? Uusimmassa Kielitoimiston sanakirjassa mainitaan edelleen käsite oppinut, mutta puhutaan myös syvällisestä tietämyksestä ja jopa viisaudesta ja sydämen sivistyksestä. Kaikki tämä hankitaan kasvatuksen ja koulutuksen keinoin, väitetään. Kasvatusoptimismia heijastava määritelmä pitää siis edelleen pintansa, vain painotukset ovat hivenen muuttuneet.

Kun iltapäivälehti puhuu ”möläyttelijöistä” tarkoittaen ihmisiä, jotka ”antavat lausuntoja” milloin sivareista, milloin naisista, lukija saattaa hämmentyä. Onko ilmaisu positiivinen vai negatiivinen? Annetaanko puhujalle anteeksi pikku möläytykset vai onko lööpin tekijä puhevahti, jonka mielestä möläyttelijän pitää erota virastaan. Heijastaako möläyttämisen paheksunta sitä, että tässä yhteiskunnassa ei enää saa olla eri mieltä – vaikkapa typerästi ja ”sivistymättömästikin” - vai onko sivistynyttä vain jättää möläyttelijät omaan arvoonsa? Mitä  turhia keskustelemaan!

Sanakirja ehkä selittää ja ottaa kantaa meidän puolestamme.


Palaa otsikoihin | 1 puheenvuoro

16.12.2009 10.13
Vesa Heikkinen
Minusta tuntuu, että sanakirjoihin kirjoittuu paljon kulloistakin yhteiskunnallista arvo- ja asennemaisemaa, etten sanoisi ideologisia merkityksiä. Tätähän on vähän tutkittukin, esim. sukupuoliin viittaavia sanoja (ainakin artikkelit kirjoissa Isosuinen nainen ja Tuppisuinen mies).

Toisekseen sanakirjat ovat sanakirjoja. Vaikka ne kertovat paljon kielen käyttämisestä ja kielellisesti tuotettavista merkityksistä, niissä on jokseenkin mahdotonta kuvata merkitysten monitasoituutta ja -ulotteisuutta ja merkityksiä, joita syntyy erilaisissa kielenkäyttötilanteissa.

Kieli on siitä vekkuli ja "haastava" otus, liukas luikku, että sitä ei pysty tekstiin vangitsemaan. Sanakirjojakin pitäisi siis pystyä lukemaan ja käyttämään kriittisesti, teksteinä, jotka ovat monien monien valintojen tulosta: niissä ei kerrota koko totuutta, koska se ei ole kerrottavissa.