Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.


Kaija Parko. Kuva: Kotuksen arkisto.

Kaija Parko on FK (Turun yliopistosta vuosia sitten), äidinkielen lehtori, ilmaisutaidon opettaja ja oppikirjan tekijä. Töissä Forssan yhteislyseossa, joka on maamme vanhin maaseutuoppikoulu. Asuu Somerolla kesät, talvet harrastamatta mitään.

rss Kaija Parko

16.8.2011 14.56

Negatiivista nostalgiaa

”Opettajat opettavat, mitä osaavat”, kirjoitti professori Timo Airaksinen aamun lehdessä. Olisiko näin?

Yliopisto-opinnot tutustuttavat opiskelijan kunkin tieteenalan keskeiseen kirjallisuuteen sekä parhaimmillaan johdattavat tieteelliseen ajatteluun. Opettajaksi suuntautuvat perehtyvät lisäksi kasvatustieteeseen ja saavat myös käytännön ohjausta opetusharjoittelussa. Mitä opettajat siis esimerkiksi äidinkielen opetuksessa ”osaavat”? Mitä tietoja ja taitoja he koulussa jakavat?

Pitkä taival opettajana on vakuuttanut minut siitä, että osaamista täytyy opettajanakin (!) päivittää kaiken aikaa. Ne äänet, jotka tänä syksynä ovat ihmetelleet, miksi äidinkielen opetuksessa tarvitaan oppikirjoja, eivät todellakaan arvosta tai ymmärrä suomen kielen opintojen luonnetta. Jatkuva huoli kielitajun heikkenemisestä tai kielenhuollon sääntöjen osaamattomuudesta on negatiivista nostalgiaa: ei ennen muinoin tehty ”kielioppivirheitä” (tarkoitetaan oikeakielisyysnormien rikkomista) eikä valitettu kotiaineista. Lauseenjäsennyskokeiden perusteella sekä saatiin ehtoja että jäätiin luokalle, yksi esitelmä vuodessa riitti osoittamaan, miten puhepuoli sujui. Mihin tarvittiin yliopisto-opintoja?

Itse jouduin opettamaan yliopiston penkiltä takaraivossani hämärää aavistusta kielihistoriasta – ei mitään käyttöä koulussa–, suomen kielen lauseopin perusteet – en silloin ymmärtänyt, miten tietoja voisi hyödyntää kirjoittamisen opetuksessa –, sukukielet – omasta päästä päätin opettaa lukiossa ns. kielitietoa, koska ainoa saatavilla olevan oppikirja oli Päivi Rintalan samanniminen teos. Jotain yleissivistävää kansallista kulttuuria siis opetin, sekä kielen että kirjallisuuden alueella. Muuten tein samaa kuin minulle oli tehty: jauhoin pilkkusääntöjä, alkukirjaimia ja yhdyssanoja. Ai niin, kuuntelutin kirjallisia äänilevyjä! Eivätpä siinä yliopisto-opinnot paljoa painaneet.

Monien vivahteikkaiden vaiheiden kautta päädyin oppikirjatyöhön, joka vasta avasi silmäni, korvani ja aivoni kysymään, mitä tietoja ja taitoja oppilas tarvitsee. Hitaasti mutta varmasti opin soveltamaan sekä muinoin opiskelemiani asioita sekä lukemisen että kirjoittamisen opettamiseen; opin esimerkiksi ymmärtämään, että tieto kielestä, sen historiasta ja rakenteesta on hyödyllistä silloin, kun sen avulla opitaan ymmärtämään toisenlaisten kielten rakennetta. Kielen funktioiden analyysi taas opettaa syvempää lukemista, mutta myös auttaa tiedostamaan omaa tekemistä tekstiä tuotettaessa.

Nykyaikainen äidinkielen opetus on syvässä yhteydessä nykytutkimuksen kanssa: modernit oppikirjat lähestyvät tekstejä samasta suunnasta, mutta pragmaattisesti. Joskus lainataan käsitteitä, joskus vain näkökulma. Ilman hyviä, ajantasaisia oppikirjoja Suomi ei olisi menestynyt kansainvälisissä oppimismittauksissa. Yleensä opettajat myöntävätkin, että oppikirja ja sen opettajanopas ovat heidän parhaita työkalujaan.

Onneksi meillä edelleen uskotaan siihen, että hyvät oppikirjat syntyvät opettajien ja yliopistoihmisten yhteistyönä. Vain siten taataan paras tietämys ja saadaan opettajat oppimaan uutta.

Nostalgialla ei pysytä pinnalla, ei edes opetuksessa.


Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele

Ei kommentteja