Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.


Kaija Parko. Kuva: Kotuksen arkisto.

Kaija Parko on FK (Turun yliopistosta vuosia sitten), äidinkielen lehtori, ilmaisutaidon opettaja ja oppikirjan tekijä. Töissä Forssan yhteislyseossa, joka on maamme vanhin maaseutuoppikoulu. Asuu Somerolla kesät, talvet harrastamatta mitään.

rss Kaija Parko

6.10.2009 19.08

Eikö nykylukiossa opeteta enää kirjoittamista?

Lukion äidinkielenopettaja joutuu aina tekemään valintoja. Kaikkea ei voi eikä pidä yrittää opettaa. Kirjoittamisen opetuksesta olisi jo aika keskustella.Uutta opetussuunnitelmaa hahmotellaan jo, toivottavasti uuteen malliin.

Olen tietoisesti välttänyt blogeissani aihetta ”Eikö nykylukiossa enää opeteta kirjoittamista ollenkaan?” Arvaan, että lukijan kynnet syyhyävät jo: tartutaankohan tällä erää äidinkielenopettajien vai opiskelijoiden niskaan? Aloitetaan opettajista – ja saman tien opetussuunnitelmasta. Eiköhän sittenkin anneta mennä YTL:ään asti! Ja vielä tuntijakoon! Jotain on jossain VARMAAN tehty väärin.

Haloo kaikki. Lukion äidinkielenopetuksessa jaksetaan kyllä jauhaa oikeakielisyysasioista, pakkoluetetaan niin sanottua hyvää kirjallisuutta Juhani Ahosta Jari Tervoon, lähestytään nuorisoa rock-lyriikalla ja sarjakuvilla, keskustellaan median viihteellisyydestä ja ollaan ainakin olevinaan ajan hermolla. Kirjoitetaan kaikenlaisia tekstejä ikiomista runoista tutkielmien nimellä kulkeviin sitaattikokoelmiin. Leikitään kriitikkoa, copywriteria ja dramaturgia.

Mikä mättää? Vai mättääkö sittenkään mikään?

Aloitin tänään abieni kanssa kirjoittamisen syventävän kurssin, jolla valmistaudutaan äidinkielen ylioppilaskokeen ensimmäiseen osioon, tekstitaitokokeeseen. Vakuutin nuorisolle, että kyseessä on edelleen kielitaidon koe, että vastausten tulee olla kirjoitetun kielen normien mukaista asiatekstiä: oppilaiden sanoin ”normitekstiä” eli ”erkkikieltä”. Läpi meni. Kyllä abi yleensä osaa muodostaa suomen kielen lauseopin sääntöjen mukaisia lauseita. Virkerakenteet ovat vaikeampia, sillä nykykirjoittaja suhtautuu esimerkiksi konjunktioiden merkitystehtäviin välinpitämättömästi: ja-sanalla tuntuu selviävän aina. Usein konjunktiota tai konnektoria ei käytetä lainkaan, vaan pelkkä pilkku heitetään osoittamaan, että jotain teksti tässä tuntuu vaativan.

Olen opettajana vakuuttunut siitä, että abi kyllä oppii kielen. Kyse on arvoista ja motivaatiosta. On tosiaan raskasta hioa tekstiä, kun koko maailman tekstit ympärillä ovat aivan erilaisia. Siksi oppilaan tulee vakuuttua siitä, että ”normikieltäkin” tarvitaan, että suuri osa työelämää ja opiskelua vaatii sen osaamista. Abi pitää saada uskomaan, että ilmaisu voi olla vivahteikasta ja omaäänistä monella tapaa ja että ajatella saa millä kielellä tahansa. Kunhan ajattelee! Ilmaisussa kyse on aina kontekstista ja tyylistä. Erityistä ylioppilaskirjoitustyyliä ei toivottavasti ole olemassakaan.

Kun oppilaani tulostivat minulle chättinsä, jossa he olivat pareina keskustelleet yhteisesti lukemastaan kirjasta, olin todella riemastunut. Saatoin helposti nähdä, miten chätin kieli hiljalleen muuttui (minulle) ymmärrettävämmäksi, kun keskustelijat alkoivat saada kiinni asiasta. Sitä ennen teksti oli täynnä onomatopoieettisia kuvauksia omasta tunnetilasta ja ”Parkon sairaista vaatimuksista”, ryyditettynä parin keskinäisellä, humoristisella sisäpiirikielellä. Itse en kaikkia ilmaisuja ymmärtänyt, niiden sävyn kyllä. Luettuja kirjoja en suinkaan ollut lukenut. Tyydyin luokassa kyselemään ja tarkentamaan niitä ajatuksia, joita chätit minulle olivat näyttäneet. Muut opiskelijat seurasivat keskusteluamme ja tekstiesimerkkejämme kiinnostuneina ja huvittuneina. Luulen, että opimme kaikki jotain uutta sekä kielestä että kirjallisuudesta. 

Tietenkin minua ihmetyttää, että näinä päivinä vain kaksi abia ryhmässä oli sattunut kuulemaan eräistä tuppeensahatuista laudoista ja vain kaksi koskaan kuullut Veikko Huovisen nimen. Älykäs poika vaati minulta selitystä siihen, miksi Täällä Pohjantähden alla on niin tärkeä kirja. Mutta joskus kolahtaa: ihmettelimme kauan Hamletin loppua, jossa on hiljaisuus. The rest is silence, käännöksenä tietenkin.

Ajan virrassa mennään edelleen, monella kielellä yhtä aikaa ja rinnakkain. 


Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa

Ei puheenvuoroja