Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Jouni Kemppi on vantaalainen runoilija. Tienatakseen elantonsa hän työskentelee Kotimaisten kielten keskuksessa järjestelmäasiantuntijana.

Jouni Kemppi

22.11.2010 14.56

Eloton kuva

Kaikki romaanikielen ärsyttävyydet samassa paketissa.

Ikkunalla keltaisten kukkien terälehdet nuokkuvat. Aiemmin ne kukkivat ympäri  vuoden. En koskaan ymmärtänyt kuinka hän oli saanut sen aikaan, kukkien kuuluu kuihtua, kuolla. Hän tuijottaa ikkunasta tyhjää pihaa, haluten murtautua ulos, muttei vielä tiennyt minne tai miksi. Mikään ei enää inspiroi häntä, en enää muista millaista oli kun hän oli haltioissaan.

Eilen sain elää. Tänään valheemme on järjettömän muotoinen. Olen aivan liian kauan ollut minä. Ja hän on aivan liian kauan ollut hän. En muista millaista oli kun vielä nautin hänestä. Syyllisyys, menneet nautinnot, herättävät enää pelkkää sairaalloista kiintymystä. Kosketa häntä olkapäälle, sano jotain, pysäytä hänet, älä anna hänen mennä. Mutta kieleni on höyrystä liukas ja tahmea kuin lokki öljyisellä rannalla.

Menen hänen viereensä ja välissämme kimmeltää valkoinen hiljaisuus. Ikkunan tuolla puolen, oksanraatojen takana, häälyi lähiömme yksinäisin talo. Se oli aina vaikuttanut autiolta. Talvisin pihatien lumessa ei milloinkaan näkynyt tuoreita jälkiä. Kukaan ei koskaan liikkunut pihalla. Mutta tiesin jonkun pitävän huolta talosta, joku loi lumet ja leikkasi nurmikon. Keltaisen kuorensa alta talon seinä säteili harmautta.

Sytytin savukkeen. Kaduin samantien ajattelemattomuuttani, tulipää hehkuu kasvojeni edessä ja sokea talo katselee minua. Tupakan savun lävitse tunkeutui nenääni harhautuneen hajuveden tuoksu, hieman tunkkainen, kuin joku Stockmannin vakiorouvista olisi kulkenut ohitse. Yhtäkkiä hän tarttuu käteeni. Huomasin saman kuin hänkin; talon yläikkunasta virtasi valo.

Koskaan aiemmin siellä ei ollut näkynyt merkkejä elämästä. Vaikkei valo ylettänyt ikkunaamme asti tunsin kuinka se ympäröi meidät.  Ikkunaan ilmestyi tyttö kyllästynyt ilme naamallaan, hän oli ehkä kuusitoistias, jollain ihmeellisellä tavalla sopusointuisa, missä tahansa muussa tilanteessa hän olisi ollut ihastuttava, mutta nyt hän heijasteli kammottavaa välinpitämättömyyttämme. Minun olisi pitänyt säikähtää, ehkä pelätäkin, mutta sydämeni ei jättänyt ainuttakaan lyöntiä välistä.
Vilkutin tytölle. Tyttö ei reagoinut millään lailla. Ojensin käteni ja kosketin ikkunan sileää ja kylmää pintaa, kuin tunnustellakseni tyttöä. Tyttö nosti kätensä ja matki elettäni. Jäimme ikuisesti ikkunaan.


Palaa otsikoihin | 3 puheenvuoroa | Keskustele

22.11.2010 15.03
Jouni Kemppi
Tämä tekstinpätkä on parodiayritys romaanikieleistä". Se on kirjoitettu yhdellä istumalla, joten varsinaisesti SISÄLTÖÖN tai kielioppiin ei kannata tuijottaa, vaan MUOTOON.

Eli, ensin tulee lyhyitä toteavia virseitä, ja sitten, yht'äkkiä, käsittämättömästä syystä, pitempiä, tarpeettomasti, ja päättömästi, pilkulla jaettuja, pätkiä, täysin asiaankuulumattomia ja päälleliimattuja kielikuvia jne.
22.11.2010 23.00
janza
en ma tieda
Musta on jo pitkaan tuntunut silta etta.
Ei sita koskaan tieda mita huomenna.Paitsi huomenna.
Mutta sitten on jo.

24.11.2010 15.52
Pike
Aah!
Aivan ihana, kiitos!