Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Helena Kallio. Kuva: Kotuksen arkisto.

Helena Kallio (s. 1969) asuu Fiskarsissa kaksikielisine perheineen ja työskentelee vaihtelevissa tehtävissä teatterin ja kirjallisuuden alalla. Kallion tuorein teos on tammikuussa 2009 kustantamo Teokselta ilmestynyt Kalarakastaja, eurooppalaista mytologiaa, humanismin perintöä ja jumalkysymystä luotaava proosarunoelma. Hänen naisnäyttelijän hämmennystä kuvaava esikoisromaaninsa Ennen kuin sielu puutuu julkaistiin niin ikään Teokselta vuonna 2006. Kallio on myös Radio Yle 1:n kulttuuriohjelman Kultakuume kolumnistina.

Helena Kallio

1.7.2009 12.11

Teonsanan arvoitus

eli mistä näitä sanoja oikein tulee?

Viime hetkillä ennen Kalarakastajan painoon lähtöä Maarit soitti kiiruhissaan kustantamosta.

Voi, mitähän vielä? Luulin jo vihdoin laskeneeni teoksen maailmalle, tuli mitä tuli.

Olimme vastikään viimesen päälle setvineet käsikirjoituksen pilkutkin karsien yhden sieltä, toisen täältä, ja oloni alkoi käydä kypsäksi kuin Todella upeeta -sarjan Patsyn äidillä synnytyssalissa:

− Take it away, and bring me another lover!

Maaritin silmään vain oli sittenkin vielä pistänyt eräs kumma verbi.

− Kun täällä sivulla kolkytyks lukee, että joutsen jonhottaa.

− Niin?

− Että onko se tarkoituksella?

− Juu juu, se jonhottaa, vakuutin Maaritille.

Satuin muistamaan kohdan harvinaisen hyvin sen tähden, mistä se sai alkunsa. Kohtasin merenlahdella muuttoparvesta jääneen, jäähän kiinni kohmettuneen joutsenen. Se toi mieleeni eräitä muitakin laumasta pudonneita, epätoivoisia nuorukaisia:

… routa etenee yhtä vääjäämättömästi kuin hallituksen roomalainen meininki ja varpuset nokkivat valoa pilvien tiheydestä täällä, missä tapahtumat ovat vähiä, myyttisiä: hallatar pyyhkäisee hyisen helmansa yli vesien, pudottaa horisonttiin valkean, soivan pisteen: sohjossa jonhottaa viluinen joutsen, lähdöstä myöhästynyt nuorukainen…

− Aha, okei. Varmuuden vuoks vaan soittelin, kun en tunne tällaista verbiä, eikä sitä löytyny sanakirjastakaan, Maarit ihmetteli.

Olisin kai voinut kyseenalaistaa pulman runoelman kohdalla, mutten halunnut osoittaa epäkiitollisuutta toisen tarkkaa työtä kohtaan. Ryhdyinkin sen sijaan tohkeissani selittämään, kuinka olin poiminut sanan itäuusmaalaisen ystäväni puheesta.

− Se on sikäläistä murretta, valistin Maaritia.

Selvä pyy, jonhottava joutsen.

Tulin maininneeksi tapauksesta murretutkijana kunnostautuneelle isälleni.

Isä nappasi syötin ja palasi parin päivän päästä asiaan.

− Ei sillä, että sitä pitääs miksikään muuttaa, muttei sitä jonhotusta taira Itä-Uureltamaalta löytyä.

− Jaa. Minä kyllä muistan ihan selvästi keneltä sen sanan kuulin ja missä. Käveltiin järvenrannalla, ihailtiin joutsenia. Exäni sano niiren jonhottavan.

Romanttiseen muistooni kävelyretkestä palasi lisää yksityiskohtia: näin yllämme kihlajaislahjaksi saadut, joutsenkuvioiset villapaidat…

− Mahtaa olla jonkin aikaa siitäkin tapahtumasta kulunu.

− Ai, että mä oon itteltäni salaa keksiny koko sanan, tai kenties jopa tilanteen?

− Tapahtuuhan sitä.

Soitin exälle. Hän ei muistanut sanoneensa mitään moista.

Oli miten oli, kylmään menehtyvä joutsen jäi marraskuiseen maisemaan jonhottamaan.

Kirjan ilmestyttyä laitoin huvikseni Maaritille sähköpostia ja kysyin, muistaako hän sen joutsenjutun. Myönsin mahdollisesti keksineeni koko jonhotuksen, ja senkin, mistä se on peräisin.

Maaritilta tuli kohta vastaus:

− Eihän se mitään, kyllä jahnuttaa on ihan hyvä sana!

Väitin viime kirjoituksessani, että kieli synnyttelee meissä itse itseään ja leikkii kanssamme.

Tämä tarina käyköön todisteesta.

Vai löytääkö joku sittenkin itäuusmaalaisilta vesiltä jonhottavan joutsenen?

Yhdestä asiasta minä pidän sittenkin kiinni: ei se nyt sentään jahnuta!


Palaa otsikoihin | 6 puheenvuoroa | Keskustele

2.7.2009 12.37
AA
Pssst... se oli Patsyn äiskä, ei Edina :-)
2.7.2009 19.10
helanes
Mahtaako trumpettikin
joskus jonhottaa tai iso urkupilli nuhaisena?
6.7.2009 22.48
Helena Kallio
Oikeassa olet, AA, kiitos, asia korjattu!
8.7.2009 15.46
MH
suomen murteiden sanakirja (SMS)...
...kertoo jahnuttaa-verbistä: puhua samaa asiaa moneen kertaan, moittia, jankuttaa, jahkata, esimerkiksi Raumalla "Jahnuteta ja jahnuteta" [vain mihinkään tulokseen pääsemättä] ja Pihtiputaalla hankaavasta äänestä puhuttaessa: [Seinäkellon] hèilurissa on semmonem mutka niin se jahnuttaa.

Verbiä jonhottaa SMS ei tunne, mutta erilaisia jVhn-hahmoisia (V=vokaali) verbejä kyllä liudan, esim. jahnuttaa, johnittaa, juhnuttaa, jyhnittää, jyhnyttää, jähnittää. Nämä verbit kuvaavat usein joko jahkailevaa paikallaanoloa tai (useimmin) hidasta, raskaanlaista kulkemista.

Mitä jonhottamiseen tulee, niin se ei tarvinne olemassaolonsa oikeutukseksi lopulta kuitenkaan sanakirjamerkintää. Riittää, että tekstiyhteydestä tai puhetilanteesta käy ilmi, mistä on kyse. Loput hoitaa eläytyminen.

11.7.2009 15.15
Helena
Helanes, joo, trumpetin tai urkupillin jonhotus, onomatopoetiikkaa, eräänlaista soulia.
Tuli tässä metsälenkillä mieleeni, että sitä voisi myös juosta jonhottaa. (Onkohan se tarttunut jostain takkiini?)
MH, kiitos pulahduksesta jahnutuksen ym. murrelähteisiin, ja eläytymisen merkitystä koskevasta huomiosta, joka ei pysähdy kirjallisuuteen.
14.7.2009 16.04
MH
Eipä kestä. Vielä pieni ajatus tämän sortin sanoista: näitähän on (sekä ääntä että näköhavaintoa kuvailevia verbejä) erilaisten lähteiden perusteella juuri (murre?)puheessa paljon ja ne oikeastaan kaikessa vaihtelevuudessaan toteuttavat usein jonkinlaista rakenteellista muottia, jossa on sekä vakiintuneita osia että vaihtelevia osia. Vaikka sana ei löytyisikään kirjoista, se usein istuu muottiin (jonka jotkin edustajat löytyvät sanakirjankin lehdiltä) ja liittyy näin kaltaistensa oheen. Näin merkityksenkin jäljille voi päästä. Useinhan näissä ei ole kyse uusien käsitteiden nimeämisestä, vaan vaikutelman, tunnelman, havainnon tms. kiteyttämisestä ja luomisesta. Tuokiosanoja siis monet. Yleisesti ottaen kieliyhteisössä sanoille asetetaan kovat kriteerit (yleisyys,tunnettuus,vakiintuneisuus,kodifioitu kirjoihin ja mitä vielä), mutta kuten totesit, kieli todella "synnyttelee meissä itseään". Mikä sopiikaan paremmin kielen luonteeseen avoimena järjestelmänä.