Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Helena Kallio. Kuva: Kotuksen arkisto.

Helena Kallio (s. 1969) asuu Fiskarsissa kaksikielisine perheineen ja työskentelee vaihtelevissa tehtävissä teatterin ja kirjallisuuden alalla. Kallion tuorein teos on tammikuussa 2009 kustantamo Teokselta ilmestynyt Kalarakastaja, eurooppalaista mytologiaa, humanismin perintöä ja jumalkysymystä luotaava proosarunoelma. Hänen naisnäyttelijän hämmennystä kuvaava esikoisromaaninsa Ennen kuin sielu puutuu julkaistiin niin ikään Teokselta vuonna 2006. Kallio on myös Radio Yle 1:n kulttuuriohjelman Kultakuume kolumnistina.

Helena Kallio

31.8.2009 18.04

Murreperimä

Murreperimä voi olla kirjava kuin maisema syksyn säällä. Mites teillä?

Kun meikäläiseltä kysytään, mistä päin Suomea sitä ollaan kotoisin, en oikein tiedä vastaisiko, että vähän sieltä sun täältä, vai tokaisisiko ykskantaan, että moon meiltä ja muut on meirän krannista. Kysyisikö vastaamisen sijaan, että mittee se sinä sillä tiijolla tiet?

Tai voisihan sitä sanoa semmottos sukkelaste et mää ole krääkyny ensmäse krääkäsyni Turu Heirekkenil eikä meiän plika mittän kaunei ol mukko ne on ni luantevi.

Yks sukulainen puhhuu pohjoispohjalaista, toinen toimittaa asiansa eteläpohojalaasittaan ja kolomas huastoo savvoo. Lapsuudenkaverien kanssa lauloimme kieltä turkulaisittain, vaik mää välil käytinki jottan merkillissi sanoi niinku ny see ku mää kehotin jonku tarakkan tottune ripustaman kuumaks käynen pusakkans pyärän jopparil ja tämä fundeeras, et ai mihe sää sanosi.

Pohjoisesta rieska kainalossaan kylään tullut mummu kysyi aamulla kouluun lähtiessä, onko avvain mukana ja matkusti onnikalla itälähiöstä Turun keskustaan.

Minä taas olin tottunut kutsumaan linja-autoa linkkariksi enkä vuorostani mummun tykönä kylässä tahtonut tajuta, miksi oululainen serkkupoika parkui naulakkoon takkien alle kätkeytyneenä katkerasti moisen perään:

− Ekkö nää pölijä tajua ko kukkaan ei osta mulle linkkaria!

Epätoivon syöveri muuttui mittasuhteiltaan ymmärrettävämmäksi, kun hokasin kaipauksen kohteena olevan ison pojan oikeuksia symboloivan linkkuveitsen.

Eteläpohojalaasen kummitätini kanssa opin muun muassa noukkimhan marioja, perkaamhan mansikat emalishen pilakumhin ja viruttamhan likaaset astiat sekä heittämhän löylyä napolla ja myös valamhan sillä pesovettä päälleni. Eräitten laittaessa pannukakkua täti paistoi maailman parasta kropsua. Tekniikan eristyttyä hän saattoi panna ruuan kolmoiskonsonantin voimin mikrhon lämpiämhän − koettakaapa lausua tuota!

Muiden sovittautuessa vaatteisiinsa täti pukee tiettävästi yhä verhat yllensä. Jos nyt vaikka hames kumminkin on konees päässy kissahtamhan, on syytä lähtiä kaupoolle hankkimhan uusi ja paree krekkuamamekkoo. Silloon mä jo toivon tähän kiälhen tälläytyneenä, että täti ottaas mut fölihyn!

− Tuuppa nyt näättään minkä oot suana kiinni!, isotäti kiekui kihloihin mentyäni puhelimeen. Hän se myös opasti, että immeisen pittää suaha välleen vappautua.

Isoisälläni taas oli tapana tuijotella ikkunasta turkulaisten asfalttipihojen yllä leijuvaan aamusumuun ja todeta kolkon oloisesti: 

− Onpa vahavalta kaasua!

Kävelyllä häntä rupesi kunnon heikennyttyä kuuppoottamhan.

Otti varmhan naphonkin asua kaukana kotuansa.

Mistään pääheikouresta tai pualijauhoosuuresta ei kumminkaan ollut kyse, vaikka sellaastakin tiärethin salamaniskun seurauksena suvussa esiintyneen.

− Ohan se sekkii jälkeläisille erräänlainen rikkaus ko ittäeset ja läntiset sekkaantuu keskenään, äitini nauroi näistä murteista puhellessamme.

Vaikka tämä sanojen keräilijän rikkaus jääkin erräänlaiseksi, on sitä silti köyhälläkin arvokkuutensa ja huumorinsa.

− Kemistä oon ja rahhaa on evväänä, totesi ikänsä pienillä tuloilla kitkutellut mummuni kerran äitini jouduttua pyytämään käteistä taksin maksamiseen.

Ja on sitä rahaa munkin takanani, sano keriäläänen, kun pankin seinää nojas!


Palaa otsikoihin | 4 puheenvuoroa | Keskustele

1.9.2009 11.04
Kriitikko
Jumaa... se oli paikalle sanottu
Ei paskempi juttu, Kallio!

Mää olen aina nauttinus siittä, että höystän puhettani paitti oman murteeni viimmesen päälle sattuvilla sanolla myös muitten murteiren sanolla, jokka tosiv vähä heikompia ilmasuvoimaltaan on.

Viime vuasina olen ruvennu ripotteleen aikasempaa enemmän noita semanttisia huippuyksiköitä myös juttuihini. Mutta on tässä vaikeutensa: nykysin entistä harvempi puhuja tai lukija ymmärtää tämmösel loistokkuuren. Menee monta helevetin hyvää lohkasua hukkaan.

Menes vaikka kirjottaan jostakir romaanihenkilöstä vaka näin: ”NN tuntuu olevan vähän paittitaitoinen eikä tahdo saada mitään äntiin. Väiin hän tuntuu melkein puolijauhoiselta.” Sitä kukaan ymmärrä.

Nin köyhtyy kiäli.
3.9.2009 16.09
Helena
Sa se, mutta periks ei anneta!
Ei mar sitä ny heti tartte ankeleekiste joka ikist ilmuneeraust kekata ja käsnätäkään, vaik eihän see tiätyst mittän herkku ol jos hyvä lohkasu mene täysin yli hilse.
Mut tuntematont assiaha voi tuterata sen sija et sen heti torju.
Sitä mun kumminki teke vähä miäl faanata, kon niin kutsutu kirjallisuuden assinatuntijakki saattava yrmitä et minkä tählen näit konui murteita yhles romaanis puhutaa.
Mitä semmone meininki o?
Mää kannata nii maa perusteellisest ton NN:n tuomista suamalaisen kiriallisuuren kentälle.
Hänes voi ulkose ensvaikutelma hitaure alla olla vaik kuin pal salattui rikkauksi, jokka hoksnokka kirjailija kronkki framil.
25.10.2009 18.56
Kummitäti
Jos moon se
Posliinishen pilukumhin ne mariap piti laittaa. Pestyt astiap piti viruttaa puhthas veres, ettei niihij jääny pesuainetta. Jos hames on päässy kissahtamha, pitää hommata uusi, koska krekkuamatanttua pirethäv vaan yällä.
25.10.2009 21.25
Helena
No niin, tulipa sanat ja sitä myären asiat toimitettua kohorillensa!
Noin se vaan kumminkin korvakuulolta muisteleminen aina hiukan mättää.