Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Helena Kallio. Kuva: Kotuksen arkisto.

Helena Kallio (s. 1969) asuu Fiskarsissa kaksikielisine perheineen ja työskentelee vaihtelevissa tehtävissä teatterin ja kirjallisuuden alalla. Kallion tuorein teos on tammikuussa 2009 kustantamo Teokselta ilmestynyt Kalarakastaja, eurooppalaista mytologiaa, humanismin perintöä ja jumalkysymystä luotaava proosarunoelma. Hänen naisnäyttelijän hämmennystä kuvaava esikoisromaaninsa Ennen kuin sielu puutuu julkaistiin niin ikään Teokselta vuonna 2006. Kallio on myös Radio Yle 1:n kulttuuriohjelman Kultakuume kolumnistina.

Helena Kallio

5.5.2010 15.24

Kukkain kielellä

Vihreyden noustessa maan alta tekee mieli puhua kukkain kieltä.

Pihan kuolleiden lehtien keskeltä työntyvien hääpäiväkukkieni sahramien eli krookusten keltaisia, valkeita ja violetteja terälehtiä kevätihmeissäni katsellen lehahdin aprikoimaan kukille annettuja myyttisiä ja symbolisia merkityksiä, niihin liittyviä tuntoja ja mieltymyksiä.

Mitähän kukat kertoisivat, jos niitä osaisi kuunnella? Miksi oikeastaan jotakin kukkalajiketta pitää erityisen kauniina ja se vetää puoleensa kuin magneetti? Miksi eräinä aikoina johonkin kukkaan tuntee jopa hiljaista, mysteeristä läheisyyttä, kun taas joku toinen vain ei ole koskaan erityisesti sykähyttänyt, vaikka sille antaakin arvonsa luonnon moniloistossa?

 Entä mitäpä ihminen tarkoittaa ja haluaa kertoa, kun sanoo esimerkiksi: ”Minä olen aina pitänyt kieloista?”, tai: ”Daaliat eivät ole minun heiniäni?” Miksiköhän ja mistä lähtien mielessäni ovat tänä keväänä pyörineet lumikellot, joita aamu-usvelossani kaipaan pihaan tervehdittäviksi?

 Siinä moisia tuumitellessani tuli mieleeni ryhtyä tulkkaamaan pihaan tuikkaamieni kukkien viestejä. (Sanon: tuikkaamieni, sillä en voi kehua harjoittaneeni minkäänlaista systemaattista istuttelua. Olenpahan vain sporadisesti satsannut jonkin kirjoituspalkkion kauniisiin olioihin, joiden valikointi on tapahtunut enemmänkin intuitiviisen puoleensavetävyyden kuin opaskirjojen järkevän sijoittelun mukaan. Vielä en ole oppinut hallinnoimaan ajankuluanikaan niin, että ennättäisin säännöllisesti kukkiani hoitaa, mutta toivossa on hyvä elää.)

 Ryhdyin alkemistiseksi salatieteilijäksi, etsimään kukkiin liitettyjä sanoja, ajatuksia ja viestejä. Löysin kirjahyllystäni joskus hankkimani pikku kirjasen nimeltä The Language of Flowers − Symbols and Myths. Sen näkyy julkaisseen Prestel-kustantamo (2004) ja kirjoittaneen Marina Heilmeyer. Miten ihanasti hän kirjan johdannossa viljeleekään muinaista kukkaviisautta:

Plants seemed to be capable of transferring divine power. The ancient Egyptians believed that the Gods used flowers to infuse mankind with positive energy. Fragrant flowers thus played an essential role in all festivities and rituals. The inhabitants of ancient Greece also believed that the scent of a flower preceded the imminent apparition of a God.

Keskiajan romantiikan myötä kukista tuli tunteiden välittäjiä, kristillisessä traditiossa uskonnollisen ja moraalisen kilvoittelun vertauskuvia. Heilmeyerin mukaan krookukseni symboloivatkin pelastusta ja taivaallista siunausta. Niiden sahramia hän toki kertoo käytetyn niin mausteena ja väriaineena kuin afrodisiakkinakin, lemmenrohtona.

Saadakseni tietää lisää kukkien symboliikasta etsin Karjaan kirjastolta käsiini Pentti Lempiäisen teoksen Sano se kukkasin – kasvit vertauskuvina (WSOY 1992). Mitähän kauneuteen kätkeytyvää tietoa Lempiäinen – miten mainio kukkatulkin nimi! − kertoisi  pihani kevätkukkien kantavan?

Ahaa... krookus on kuin onkin intohimon kukka, jonka Homeros kertoo koristaneen Zeuksen ja Heran häävuodetta! Toinen myytti kertoo krookuksen syntyneen kallioon kahlitun, kotkan raateleman Prometheuksen verestä. Kilo sahramia edellyttää kuulemma 60 000 kukan keräämistä ja käsittelyä – eipä ihme, että joulupullamausteemme on kultaakin kallimpaa. Sahraminkeltaisia vaatteita on pidetty valon vertauskuvana. Laulujen laulun sulhanen muistaa sahramin verratessaan rakastettuaan paratiisin puutarhan ihaniin hedelmiin ja kasveihin.

Krookuksen nimen (lat. crocus) Lempiäinen kertoo juontuvan kreikankielen palhoa tarkoittavasta sanasta króke, krókos. Sahramin taustalla lienee heprean karkom.

Entäpä tulppaanit, jotka puhkovat sitkeät kärkensä syksyllä kukkapenkkiin haravoimieni koivunlehtien läpi? ”Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut”, Lempiäinen siteeraa Laulujen laulua... Persialaisen legendan mukaan tulppaani − persian tolipan, turkin dulban (tulbend) – symboloi kaikkensa antavaa rakkautta: kukka sai alkunsa Farhad-nimisen ylimyksen verestä hänen heittäydyttyään perättömän huhun vuoksi alas korkealta kalliolta. Pahat kielet olivat laulaneet hänen morsiamensa Shirinin tulleen surmatuksi.

Kristillisessäkin perinteessä tulppaani symboloi täydellistä rakkautta ja rakastajaa, joka antaa vaikka henkensä toisen puolesta. Tulppaanin muodossa nähdään kärsimyksen maljan vertauskuva. Muiden keväällä kukkivien sipulikasvien tavoin tulppaani ilmaisee ylösnousemusta, elämän voittoa kuolemasta. Sopiihan se näin ollen myös fallossymboliksi, jollaisena sitä myös näkee.

Otin selvää myös noissa tämän jutun alkupuolen esimerkeissä satunnaisesti mieleeni tulleiden kielon ja daalian merkityksistä.

Kieloon – englannin lily of the valley − mieltyneelle on Heilmeyerin mukaan tiedossa onnea rakkaudessa. Kielo symboloi oikeaa valintaa ja on erinäisten muiden joukossa myös Neitsyt Marialle omistettu kukka.

Daaliaa taas pidetään petollisuuden vertauskuvana, joten eipä kumma, että siitä tuli minullekin mieleen tuommoinen nimby-lause (”not in my backyard”). Daalian nimi on kuulemma hommage ruotsalaiselle, suhteellisen nuorena kuolleelle kasvitieteilijälle Anders Dahlille. Nimen antoi espanjalainen botanisti Antonio José Cavanilles, joka 1700-luvulla toi ensimmäiset daaliat Meksikosta Eurooppaan. Niistä kaavailtiin ruokakasvia, sillä intiaanien tiedettiin käyttävän niiden juurimukuloita ravinnokseen. Sen sijaan daalioista tuli mm. Napoleonin puolisolle Joséphinelle ja kirjailija Johann Wolfgang von Goethelle mieluisia koristekukkia, joita voi kutsua myös georgiineiksi kasvitieteilijä Johann Gottlieb Georgin mukaan.

Isän pihaan pelastama, aina vihreä, perinteisesti suomalaisia pihoja koristava, sitkeä kataja symboloi ikuista elämää, pitkäikäisyyttä ja muistojen pysyvyyttä. Keskieurooppalaisten mukaan kataja suojaa demoneilta ja pahoilta hengiltä, ja vanhan legendan mukaan Maria kätki pakomatkalla Egyptiin Jeesus-lapsen katajapensaaseen suojaan Herodeksen verenhimoisilta sotilailta.

Puolison vaalima lehtikuusi puolestaan symboloi pysyvyyttä, riippumattomuutta, järkähtämättömyyttä, rohkeutta ja pelottomuutta. Sen kova, kestävä puuaines on saanut taipua niin laivojen, siltojen ja puhelinpylväiden kuin rata- ja kaivospölkkyjenkin rakenteiksi.

Sopisikohan tähän sanoa: ”Kerro minulle lempipuusi tai mielikukkasi, ja minä kerron, millainen olet – tai millaiseksi haluat tulla?”

Kaipaamani lumikellotkin löytyivät Lempiäisen kirjasta. Joissakin kielissä kuulemma aamutähdeksi tai kointähdeksikin nimitetty lumikello symboloi toivoa. Romantiikan kukkien kielellä lumikellon viesti kuuluu: ”Iloitse nykyhetkestä ja tulevaisuudesta äläkä anna sydämessäsi sijaa ikävien menneiden asioiden vatvomiselle.” − Siinäpä hyvä viesti!

Lumikellon syntylegendassa paratiisista karkotetut Aatami ja Eeva ajettiin keskelle kovaa ja pimeää talvea. Eeva kaatui kulkeissaan ennen pitkää uupuneena maahan jaksamatta nousta, ja ajatteli epätoivoissaan elämän olevan epävarmaa ja murheellista kuin jäätävä talvi. Mutta hänelle ilmestynyt enkeli nappasi ilmasta muutaman lumihiutaleen, puhalsi niihin hengen ja pudotti maahan, missä ne muuttuivat valkeiksi kevätkukiksi, lumikelloiksi. Niiden näkemisestä Eeva sai voimaa ja rohkeutta jatkaa matkaansa.

Jos inspiroiduit salatieteilemään sinäkin, kerro ihmeessä, mikä on lempikukkasi ja mitä se laulelee.

Tämän toiveen lausuttuani ojennan lukijalle virtuaalisesti kimpun toiveikkaita lumikelloja, samoin kiitokseksi muille bloggaajille ja Vesa Heikkiselle tämän kukkatarhan vastaavana puutarhurina. Päätän Kotus-bloggailuni tältä haavaa tähän ryhtyäkseni uuden, haastavan työn myötä vaalimaan Teatterimuseon kukkaoksia. Kaapelitehtaalla tai museon verkkosivuilla tavataan!


Palaa otsikoihin | 2 puheenvuoroa | Keskustele

6.5.2010 13.57
EV
Kiehtova teksti! Se sai minut miettimään yleisemminkin, mitä kieli oikein on. Jos kieltä ajattelee väljästi viestimisen, merkitsemisen ja tarkoittamisen näkökulmasta, silloin kukillakin on tosiaan kieli - ja oikeastaan ihan kaikella maailmassa. Maailmankaikkeus kuiskii, kuka kuuntelee? :)

Kiitos hurjan kiinnostavista blogiteksteistäsi! Tuo viime kesäkuinen "Joku puhuu minussa" oikein koskettikin minua.

Iloa ja voimia uusiin työtehtäviisi!
12.5.2010 14.00
Helena
Kiitos, EV.

Pistipä muuten jutun kirjoitettuani silmääni erään aikakauslehden artikkeli daalioista; niitä kuulemma nimitetään myös joriineiksi.
Kommeita ovat.