Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Hanna Lappalainen. Kuva: Kotuksen arkisto.

Hanna Lappalainen toimii suomen kielen yliopistonlehtorina Helsingissä
mutta tarkkailee kielenkäytön ilmiöitä myös asuinseudultaan
Etelä-Karjalasta käsin. Hän on työskennellyt aiemmin Kotuksessa ja
tutkinut mm. vuorovaikutusta Kelassa ja R-kioskilla.

Hanna Lappalainen

5.6.2009 10.48

Mietä metsästämässä

Jostain kummallisesta päähänpistosta perheessämme syntyi ajatus kokeilla elämää pääkaupunkiseudun ulkopuolella.

Runsaan vuoden kypsyttelyn jälkeen muuttoauto kaarsi viikko sitten Helsingin kupeesta Lappeenrantaan. Paikka on tullut tutuksi sukuloinnin ja kesänvieton myötä, mutta kukaan meistä ei ole varsinaisesti täältä kotoisin.

Nyt odotan jännittyneenä, milloin ja miten paikallinen puhetapa alkaa tarttua meistä itse kuhunkin. Tai siis tarttuuko se? Itse olen kiertolainen: itäsuomalaisten vanhempien eri puolella Pohjanmaata kasvanut tytär, joka on murrosiässä muuttanut etelään. Muut perheemme jäsenet ovat asuneet koko ikänsä pääkaupunkiseudulla.

Oma veikkaukseni on, että ensimmäisen mien bongaan kuopukselta. Tälle veikkaukselle on tieteellisiäkin perusteita. Aiemmat tutkimukset näet osoittavat, että muuttoiällä on vaikutusta uuden murteen omaksumiseen: mitä nuorempaa muuttaa, sitä suurempi todennäköisyys on luopua vanhasta. Toisekseen, tämä lapsi on muutenkin osoittanut olevansa herkkä mukautumaan erilaisiin puhetapoihin: oltuaan vuorokauden visiitillä Leppävirralla hänen puheessaan oli pari viikkoa savolainen nuotti.

Eteläkarjalaisessa murteessa on toki muutakin eteläsuomalaisesta puhetavasta poikkeavaa kuin mie ja sen kaveri sie. Aiempien tutkimusten perusteella on kuitenkin tiedossa, että juuri persoonapronominit ovat niitä piirteitä, joihin huomio vieraassa murteessa kohdistuu ensimmäiseksi ja joiden koetaan tarttuvan helposti. Tarttumista edesauttaa myös se, että ne toistuvat puheessa tiheästi. Eikä siitäkään varmasti ole haittaa, että miellä ja siellä, kuten eteläkarjalaisella murteella ylipäätäänkin, on yleisesti ottaen positiivinen imago.

Saatan olla väärässä, kun kuvittelen, etten itse ihan herkästi vaihda mä- ja sä-pronomineja niiden eteläkarjalaisiin serkkuihin. Sen sijaan joillakin muilla piirteillä oletan olevan tarttumapintaa. Tästä sain esimakua ollessani tällä alueella aineistonkeruuretkellä muutama vuosi sitten. Yllätyksekseni huomasin, että sanojen loppu-n:t alkoivat liueta minulta ihan samaan tapaan kuin puhekumppaneiltani: pojan pyörästä tuli poja pyörä ja meidän tytöstä meiä tyttö. Mukautuminen tapahtui huomaamatta.

Lyhyt muuttohistoria mahdollistaa vasta spekuloinnin. Tässä ensimmäisiä mie-osumia odotellessa olisi aikaa lukea niiden kokemuksia, jotka ovat ottaneet vastaavan askeleen aiemmin. Niiden perusteella voisi vaikka tarkentaa ennustetta.


Palaa otsikoihin | 8 puheenvuoroa | Keskustele

8.6.2009 11.46
Karjalassa syntynyt
Tarttuu se murre
Itse P-Karjalan tyttönä voin sanoa,että lapset oppivat tosi nopeasti paikallista murretta.Omat lapsemme tapailivat murresanoja jo viikon lomailun jälkeen Tohmajärvellä,joten uskoisin,että kesän lopussa "viännätte" jo mukavasti sanoja. Mukavia kesäpäiviä koko perheelle ja nauttikaa täysillä rennoista Karjalaisista. T.Marja
9.6.2009 11.36
Anu R.
Hienoa, odotan kovasti lisäraportteja tästä asiasta! Sain juuri vähän aikaa sitten Lappeenrannasta kotoisin olevalta työkaveriltani uuden todisteen tuosta mie- ja sie-pronominien hyvästä imagosta. Hän on noin 30-vuotias nainen, muuttanut lukion jälkeen opiskelemaan Ouluun ja sieltä sitten pääkaupunkiseudulle. Kaakkoissuomalaisuus kuuluu yhä monista piirteistä, kuten mainitsemastasi loppu-n:n puuttumisesta, mutta mietä ja sietä en ole koskaan kuullut hänen käyttävän. Taannoin keskustelimme lounaalla jotakin muuttajien puhekielen muuttumisesta ja kysäisin, muistaako hän missä vaiheessa hänen omat persoonapronomininsa alkoivat vaihtua eteläsuomalaisiksi. Vastaus kuului: "Kyllä mä aina välillä sanon että mie. No äskenkin mä sanoin mie, kuulit sä?" Kaakkoismurteisia persoonapronomineja siis uskotaan käytettävän vielä siinäkin vaiheessa, kun ne ovat omasta puheesta jo täysin kadonneet! Tai sitten me tosiaan kuulemme eri tavalla.
9.6.2009 17.53
Hanna Lappalainen
No sieltä se jo tuli
Kiitos kiinnostavista havainnoista! Marja oli oikeassa arvatessaan, että murre voi tarttua nopeasti: Kuopus lähti sunnuntaina katsomaan paikallisen jalkapalloseuran ottelua ja sieltä palattuaan hän alkoi esitellä itse kuvaamiaan videoita. Etsiessään oikeaa pätkää hän tuumi: "Kyllä se on täällä. Kyllä mie muistan." Puheessa oli muutenkin vieras nuotti.

Todettakoon kuitenkin, että tuon lausahduksen voisi hyvin kyllä kuulla Helsingissäkin, sillä mie on yksi niistä murrepiirteistä, joka on omittu eri puolilla yhteiseen käyttöön, eräänlaiseksi murteen yleismarkkeriksi. Sen käyttö ei näytä edellyttävän mitään omakohtaista kontaktia mien ja sien kotialueille. Jään siis odottamaan selvempiä todisteita murteen tarttumisesta.
20.6.2009 10.29
Sarkku
Tarttuu vaikket tahtoskaa
Opiskeluaikana minulla oli kämppäkaverina pääkaupunkiseutulainen, joka naureskellen huomautteli karjalanmurteestani. Eipä kuitenkaan aikaakaan,kun keittiöstä kuului "otatsie kahvia"? Sie oli tarttunut, kahvin taivutus vielä pielessä ;)

Ja muuten, se on "meijä tyttö..." J-kirjain vain puheessa kuuluu hiukan liudentuneesti tai pehmeänä, joten sitä ei heti hoksaakkaan :)
20.6.2009 11.22
Mia
tarttuu se
Itse ainakin olen huomannut, että miet ja siet tarttuvat Helsingissä todella tehokkaasti muualta kuin Etelä-Karjalasta kotoisin oleviin ystäviin, tuttaviin ja kylänmiehiin. Mutta saatko tartutettua itseesi eteläkarjalaisen aksentin? Siitä tunnistaa aidon karjalaisen =)
20.6.2009 12.05
kolmipistepirkko
Miän puolestapuhuntaa
Itse olen elävä esimerkki siitä, että kymiläinen puhetapa pysyy (osin) läpi elämän, vaikka ehtisi asua eri puolilla Suomea. Minut tunnistetaan kymiläiseksi edelleen. Miä-siä-hää-myä-tyä-hyä...
On ollut ihana huomata, että monille muillekin oma lapsuudenaikainen murre on niin rakas. Siitä on esimerkkinä Facebookin ryhmät "Miä puhun kotkaa"' "Puhunks miä kymii?" ja "Miä vaan olen jotenkin niin v*un herkkä -kymenlaaksolaisuuden syvin olemus".
Jos vaikka murteilla ei ehkä menekään niin hyvin, että omaa murretta aina julkisesti kehdattaisiin puhua, niin ainakin sitä salaisesti rakastetaan.

Omat lapseni oppivat puhumaan eri paikkakunnilla. Esikoinen Halikossa ja hän on puhunut aina suhteellisen yleiskieltä. Sosiaalisempi kuopus Rantasalmella ja häneltä viäntäminen on aina sujunut hyvin. Varsinkin savolaisen mummon ja ukin kanssa puhe edelleen helposti vaihtuu savoksi, vaikka muualla nyt asuukin. Kuten on aina vaihtunut ex-miehellänikin, kun hän savolaisten sukulaisten kanssa on tekemisissä.
20.6.2009 12.56
Pirkko Limnell
Olen mie!
Oululainen tässä louskuttaa, että miekuttaminen tosiaan tarttuu. Meillä siitä on sukuvitsikin. Äitini oli sota-aikaan vailla kunnon takkia. Evakoille niitä jaettiin, joten jonoon vaan. Sattui jonopaikalle naapurin tyttö, joka sanoi äidilleni (hän ei tietysti vielä silloin ollut äitini, vaan kymmenvuotias tyttö): Mitä nää täälä jonotat, ethännää mikkää evakko oo? Äiti hädissään, kielen keinot äkkiä omaksuneena: Olen mie evakko, kyllä mie varmasti olen!
21.6.2009 1.50
Ransu Raumalta
Mielenkiintoista on ollut huomata, kun paljasjalkasena tamperelaisena olen nyt asunut vuodesta -03 Raumalla, että raumangiel on tarttunut todella voimakkaasti. Silti kaikki tunnistavat minut puheenparren "Ransu-aksentista" Tamperelaiseksi. Muutama paikallinen kaveri on ihmetellyt, kuinka Matti Näsä voikin käyttää Länssuomalaisia ilmauksia.

Toisaalta länssuomalaiset ilmaukset on aina kulkeneet suvussa, kun äitenäiten vanhemmat on lähtösin Kalannista ja Laitilasta...