Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.


Auli Hakulinen. Kuva: Kotuksen arkisto.

Auli Hakulinen
on suomen kielen emeritaprofessori; tutkinut kielioppia ja vuorovaikutusta; suomen kielen lautakunnan jäsen 1998–, Suomen kielen tulevaisuus -työryhmän jäsen 2007–2009 .

Auli Hakulinen

11.7.2010 19.36

Kodin sanasto

Kun pienenä tyttönä kävin tovereitteni kotona, ihmettelin kun siellä ripustettiin vaatteita henkariin tai sitten raksista naulakkoon. 

Tilanteesta päättelin, mistä oli kyse. Meillä taas leikkitovereitani nauratti, kun sanoin, että onhan tuossa vielä vapaa laiska tai voithan  ripustaa takkisi naulaan verkilöstäkin.

Lapsuudenkodissani sanalla ”laiska” oli omaperäinen käyttö, joka oli peräisin isäni kotoa. Käyttö on siirtynyt seuraavallekin sukupolvelle. (Lomamatkalle pakataan usein varmuuden vuoksi mukaan muutama lisälaiska.) Laiska on se, joka ei tee muuta kuin riippuu, niin hyödyllinen kuin se kodin järjestyksen kannalta onkin. 

Sanaa ”henkari” oli meillä ilmeisesti vältettävä, koska se oli ruotsalaisperäinen, ja sana ”vaateripustin” kuvaa tietysti esineen tehtävän huolellisesti, mutta on osoittelevuudessaan kyllä aika puiseva. En tiedä tuon yhdyssanan ikää; ainakin mainion pikku kirjan ”Ordbok för hemmet – Kodin sanasto” (1896) laatijat Ilmi Hallsten ja Lilli Lilius tarjosivat vielä ”klädhängarelle” vastineeksi 'naulapuuta' ja 'naulakkoa'.

Laiskuudesta luopumiseen meillä siis kasvatettiin epäsuorasti, huumorin keinoin: ei sopinut riipuskella jouten. Siisteys oli toinen  hyve, joka piti lapsiparkoihin istuttaa syvälle. Ilmeisesti puhtauteen kuului pääseminen eroon vähäisestäkin ryönästä ja pudusta. Enpä ole sen koommin noita luonnehdintoja kohdannut roskia siivotessani.

Enemmän tai vähemmän kielteisiä ihmistä luonnehtivia sanoja, joita en ole juuri lapsuuden jälkeen kuullut käytettävän, olivat esimerkiksi ”heittiö”, jolla isäni kuvasi lurjusmaisia kanssaihmisiään tai ”pruhju”, jolla hän luonnehti epäurheilijamaista hahmoa – omaansakin.

Äidilläni oli hauska tapa sanoa vähemmän eläväisiä, värittömiä ihmisiä jolsiksi, juniksi tai haljuiksi. Vieläkin pystyn näkemään noita hänen kertomustensa henkilöitä, joiden  kuvausta hän täydensi elein ja asennoin. Äitini kuoleman jälkeen en ole kenenkään kuullut turvautuvan pyöreähkön ihmisen kuvauksessa sanaan ”pönteri”. Muistikuvissani tämä olisi ollut ihminen, joka lisäksi oli turvautunut kipparaan asuun – sellaiseen, joka kinnasi vähän sieltä sun täältä.

Nyt tämän kirjoittajalla on höntti olo, kuumuudesta johtuva. Totta, oloni on höntti. Niin oli joskus äidillänikin, sillä ”hönttiä” ei hänen sanastossaan käytetty kuvaamaan ihmistä vaan sisäisiä tuntemuksia.

Kirjoitukseni opetus on, että sanat eivät ole vain sanoja. Niiden takaa aukeaa kertomuksia, moraalisia opetuksia, mielen historian kerrostumia. Kokeilkaapa kun makailette laiturilla!


Palaa otsikoihin | 3 puheenvuoroa | Keskustele

13.7.2010 13.01
hulda
Lapsuus mieleen
Sekä isäsi että äitisi lienevät olleet samoilta seuduilta kotoisin kuin minäkin. Erityisesti sana "pruhju" sai kokonaisen liudan kyläkuntani kanssaihmisiä elävinä silmieni eteen. Se oli kyllä usein hellittelevässäkin mielessä käytännössä, kuten "pikku pruhju" lapsesta puhuttaessa.

Ja "höntti olo" oli samaten oikein hyvä ilmaisu, jota kuitenkin kuulen usein, kun puhun porilaisen ystäväni kanssa.
14.7.2010 13.26
Elviira
Naulapuu
Tamperelaisessa lapsuudenkodissani vaatteet piti ripustaa naulapuuhun. Naulapuuta käytän edelleen, vaikka joskus olen joutunut vierailleni selittämään, millaista kapinetta tarkoitan. Jolsat ihmiset ovat yksioikoisia tai ulkomuodoltaan jolsan näköisiä. Oloni on halju näin helteellä, vaikka en mielestäni ole halju tyyppi.
2.8.2010 12.17
Pönteri
Tutulta tuntuu
Hauska juttu.
Meille lapsille tuli äitini mukaan höntti olo, jos emme syöneet kunnolla tai halusimme vain makeaa. Ryönää ja sälää meillä siivotaan vieläkin. Putua meillä ei sentään ole.
Huomaan useinkin, että nyt puhun isän sanoilla ja sitten äidin, nykyisin myös puolison. Kaikilta tarttumaa eri murrealuilta. Kyllä ne stadilaisen kieleenkin mausteeksi maistuvat.