Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Antti Leino. Kuva: Kotuksen arkisto.

Antti Leino on suomen kielen ja sovelletun tietojenkäsittelytieteen dosentti, sivutoiminen heraldikko ja muutenkin vähän mitä sattuu. Entinen kotuslainen vaikuttaa nykyisin yliopistonlehtorina Tampereella.

Antti Leino

4.4.2012 14.52

Laki on niin kuin se kirjoitetaan

Uusimmassa Kielikellossa Sirkka Paikkala kirjoittaa vuoden 1985 avioliittolain vaikutuksista sukunimen valintaan, ja jotenkin päädyin tuosta parin mutkan kautta ottamaan iltalukemiseksi vuoden 1945 etunimilain perusteluineen. 

Ei se loppujen lopuksi ollut millään muotoa nukuttavan tylsä eikä toisaalta myöskään vienyt yöunia. Oikeastaan lain perustelut olivat vallan mielenkiintoista tekstiä, paljolti edelleen ajankohtaista mutta paljon myös oman aikansa kuvaa.

Etunimien käyttöä ei Suomessa ollut säädelty perinnettä ja rekisteriviranomaisten omaa harkintaa pitävämmällä tavalla, kunnes etunimilaki tuli voimaan vuoden 1946 alusta. Kun sukunimien käyttö oli vuoden 1920 sukunimilailla vähitellen saatu kuriin, etu- ja sukunimien erilainen kohtelu alkoi tuntua ongelmalliselta. Lain valmistelussa oli selvästi kaksi toisilleen vastakkaista tavoitetta: toisaalta pitää huoli nimen yksilöivyydestä, toisaalta antaa kansalaisille mahdollisimman laaja vapaus päättää omasta ja lapsensa nimestä.

Ennen yhtenäisen väestörekisterin ja henkilötunnuksen aikaa nimen yksilöivyys oli hyvinkin tärkeä asia. Perustelumuistiossa viitataan tapauksiin, joissa samannimisyydestä on aiheutunut merkittävääkin sekaannusta; pahimmillaan syytön oli pantu vankilaan kaimansa tuomiota kärsimään. Sekaannuksen vaarasta huolimatta lain valmistelussa päädyttiin kieltämään vain identtisten nimien antaminen sisaruksille ja todettiin muuten, "ettei kukaan saa kieltää toiselle antamasta sitä etunimeä, joka hänellä itsellään on, vaan että, jos etunimi vain ei muutoin ole kielletty, niin sen saa antaa kenelle tahansa." Sukunimilaissahan tällainen kieltomahdollisuus oli, mutta etu- ja sukunimien erilainen luonne ymmärrettiin hyvin.

Kielenvastaisten ja sopimattomien nimien antaminen sen sijaan haluttiin estää, ja selvyyden vuoksi näistä nostettiin lakiin omiksi kohdikseen sukunimen antaminen etunimeksi ja väärää sukupuolta olevan nimen antaminen. Muutaman virallisista asiakirjoista poimitun "sopimattoman" esimerkin joukossa mainitaan "Rullgardina Stinkkadora (ynnä suomalainen sukunimi)", joka ei tosin ole sittemmin päätynyt väestörekisteriin. Ehkä Pippilotta Viktualia Rullgardina Krusmynta Efraimsdotter Långstrump onkin siis saanut kolmannen nimensä todellisen esikuvan mukaan, ensimmäinen Peppi-kirja kun ilmestyi Ruotsissa vain kuukautta ennen etunimilain hyväksymistä.

Etunimen muuttamista käsittelevässä perustelumuistion luvussa näkyy, miten vuoden 1920 sukunimilaki oli vaikuttanut myös etunimien kirjaamiseen. Vanhastaan Suomessa oli nimeä voinut vaihtaa jokseenkin vapaasti, mutta sukunimen vaihtamista koskeneet säädökset olivat parissakymmenessä vuodessa muuttaneet käsityksiä niin, että myös etunimi koettiin kirjoitusasuaan myöten pysyväksi. Lainsäädännön puuttuessa eri rekisteriviranomaisilla oli erilaisia käytäntöjä, niin että tiukimmat eivät suostuneet merkitsemään käytössä todella olevaa etunimeä edes kirkonkirjojen muistutussarakkeeseen, kuten yleisesti oli tapana. Lakiin päätyi lopulta maltillinen kanta, jonka mukaan myös etunimen sai muuttaa lääninhallituksen päätöksellä, jos siihen oli perusteltu syy.

Kuivan asiallisista sanankäänteistä paistaa läpi myös koskettavaa ajankuvaa. Yhtenä mahdollisena syynä etunimen vaihtamiseen mainitaan, että jos lapsen sukunimi adoption yhteydessä vaihtuu, etu- ja sukunimien yhdistelmä ei ehkä ole kovin onnistunut. "Tästä on käytännössä ollut paljon hankaluuksia, varsinkin viime aikoina, jolloin ottolapseksi ottamisia on ollut tavallista enemmän ja ne ovat erityisesti suositeltavia." Niin, 1945.


Palaa otsikoihin | 3 puheenvuoroa | Keskustele

4.4.2012 21.16
Nimellinen
Miksi ei yksikäsitteisyyttä?
Nimen yksilöivyys on hyvin suhteellista, eikä sitä ole todellisuudessa koskaan tavoiteltu. Nykymaailmassa se olisi helppo toteuttaa: rekisteröintivaiheessa tarkistetaan, ettei täsmälleen samaa nimeä ole jo käytössä, ja vaaditaan muuttamaan esimerkiksi kolmas etunimi tai ottamaan sellainen.

Henkilötunnus olisi kyllä keino yksikäsitteiseen yksilöintiin, mutta sen käyttöön suhtaudutaan puolihysteerisesti "tietoturvaongelmana". Lisäksi se on väärin rakennettu, kun siihen on koodattu sekä syntymäaika että sukupuoli sen sijaan, että se olisi pelkkä tunniste.

Miksi näin on? Koska nimiin sekaantuu niin paljon tunteita, sosiaalista peliä, ennakkoluuloja ja jopa uskonnollisia näkökohtia. Kulttuurin ja kielen historian kannalta tämän pitäisi olla hyvin ymmärrettävää. Nimimagiakin on vanha ja edelleen vaikuttava ilmiö.
5.4.2012 9.06
A. Leino
Suhteellistahan se juuri yleensä on, nimi pyrkii olemaan yksilöivä käyttöyhteydessään. Arvelu, ettei laajempaa yksilöivyyttä olisi todellisuudessa koskaan tavoiteltu, ei kuitenkaan pitäne aivan paikkaansa. Etunimilain perusteluissa nimittäin mainitaan, että muutama saksalainen valtio oli antanut rekisteriviranomaisilleen ohjeita (Sachsen-Weimar-Eisenach ja Sachsen-Meiningen 1876, Sachsen-Weimar 1903), ettei rekisteriin merkittävästä lapsesta saisi tehdä samalla paikkakunnalla jo ennestään asuvan täyskaimaa.

Henkilötunnus taas ei varsinaisesti ole "tietoturvaongelma", vaan sen käyttöä vältellään ennen kaikkea yksityisyyden suojaan liittyvien syiden vuoksi. Lyhyesti sanottuna tämäntasoinen yksilöinti on liian vahvaa: jos henkilötunnusta käytettäisiin joka paikassa, olisi liian helppoa yhdistellä samaa henkilöä koskevia tietoja eri lähteistä. Tietysti tiedonlouhintatyökalut kehittyvät koko ajan, ja tällainen yhdistely puutteellistenkin tietojen perusteella helpottuu koko ajan, mutta silti. Oikeastaan voisi melkein sanoa, että muutamat perinteisen nimimagian perusajatukset ovat taas nousemassa yllättäen ajankohtaisiksi. Nimen – tai muun yksilöivän tunnisteen – tietäminen on valtaa maailmassa, jossa tuon tiedon perusteella voi kaivaa esiin vaikka mitä.
5.4.2012 9.49
Nimellinen
Ei yksikäsitteistä tunnistettavuutta
A. Leinon esimerkki juuri osoittaa, ettei yksilöivyyttä tavoiteltu: viitataan ulkomaiseen esimerkkiin, mikä osoittaa, että ongelma tiedostettiin, mutta sitä nimenomaan ei haluttu ratkaista ottamalla Suomen lakiin vastaava vaatimus. Sitä paitsi saksalainenkaan laki ei sisältänyt yksikäsitteisen tunnistettavuuden ajatusta: "samalla paikkakunnalla" jo kumoaa sen.

Se, että olisi "helppoa yhdistellä samaa henkilöä koskevia tietoja eri lähteistä", on yksi yksikäsitteisen tunnistettavuuden perussisällöstä. Ei tunnistaminen ole itsetarkoitus, vaan olennaista on voida tunnistaa, onko esimerkiksi kassanhoitajan tehtävään hakenut Ville Virtanen sama henkilö kuin se Ville Virtanen, joka on tuomittu törkeästä kavalluksesta.

Nimen siis ei haluta olevan yksikäsitteinen, ja tämä on vanhaa perinnettä, vaikkakin meillä lievempää kuin esimerkiksi Kiinassa, jossa on käytössä vain muutama kymmenen sukunimeä eikä etunimiäkään paljon. Suomalaiseen perinteeseen kuuluu, että ihmisen nimi muuttuu elämänkaaren aikana: lapsena Jukka, nuorukaisena Jussi, isäntänä Juhani, olipa kirkonkirjoihin raapustettu mitä vain.