Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Kalenterista almanakkaan

Almanakkasivu vuodelta 1644. Kuva: Kotuksen arkisto.


Seuraavan vuoden kalenteri on monille ajankohtainen hankinta loppuvuodesta, kun pitää merkitä muistiin tulevan vuoden tärkeitä asioita ja tapaamisia. Sanaa kalenteri on käytetty Suomessa kauan, sillä se on esiintynyt suomen kirjakielessä jo Agricolan ajoista lähtien.

Sanan reitti ulottuu ruotsin kielen kalenderista latinan calendãriumiin, joka puolestaan on johdettu kuukauden ensimmäistä päivää tarkoittavasta sanasta calendae. Sanatarkasti sillä tarkoitetaan kuuluttajaisia: muinaisessa Roomassa oli tapana, että ylipappi kuulutti kansalle kuukauden ensimmäisenä päivänä tulevan kuun merkkipäivät.

Kalenterin rinnalla käytetään usein sanaa almanakka. Sillä tarkoitetaan yleensä pientä kirjasta tai vihkosta, jossa on kalenterin lisäksi mm. tähtitieteellisiä tietoja.

Almanakan juuret juontuvat kreikan sanaan almenikhiaká, ja sen latinankielinen vastine almanachus tarkoitti 300-luvulla egyptiläistä kalenteria. Hollannin almanag puolestaan rantautui saksan kieleen 1400-luvulla, ja sieltä edelleen Pohjoismaihin.

Suomessa sana mainitaan ensi kerran vuoden 1642 Raamatussa: Hän sijtä näke nijncuin Almanachast eli ilmakirjast. Suomenkielisiä almanakkoja alettiin julkaista ensi kerran vuonna 1705.

Almanakalla on myös monia kansanomaisia ja murteellisia muotoja. Niistä tarkastettiin merkkipäiviä kuten nykyäänkin: Annas poika se annakka mää katon kosk Mati päevä o (Pöytyä). Mistä sen tietää, millom pyhä o ku eijjoo kelluva eikä annakkaa (Vihanti).

Annakan lisäksi muita muotoja ovat mm. allakka, almakka, almunakka, alnakka, a(a)rnakka. Iitissä Loviisast hajettih allakat, ku lähempää ei saannu. Tuleva sää on kiinnostanut aina, kuten esimerkki Himangaltakin kertoo: Se oli viimev viikolla se vesimies (tähtimerkki) aarnakasa ja minä povasin suvia, suojaa.

SARI VAULA

joulukuu 2011

Kuukauden kielijutut