Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Työkyvystä työhyvinvointiin

Kieli on resurssi, jolla tuotetaan merkityksiä. Entä millaisia merkityksiä liitetään puheeseen työkyvystä ja työhyvinvoinnista?

Miten työkyvyn merkitys rakentuu? Tätä on kielitieteellisin keinoin analysoinut vuosituhannen vaihteen lehtikirjoittelusta Eija Paso väitöstutkimuksessaan Työkyky merkitsee – työkyvyn merkityksen ja maailman rakentuminen lehtiteksteissä (2007). Pason mukaan yleisimmin lehtiteksteissä aktivoituvat seuraavat viisi puhetapaa (diskurssia): asiantuntijuuspuhe, työkyvyn alenemispuhe, työkyvyn edistämispuhe, työn puhe ja eläkepuhe.

Lehtiteksteissä keskeisiä työkykypuheeseen osallistujia ovat asiantuntijat: tutkijat, konsultit, lääkärit ja muut terveydenhuollon ja kuntoutuksen ammattilaiset sekä poliitikot, ja osallistujien suhteet perustuvat institutionaalisiin rooleihin sekä asiantuntijan ja asiakkaan suhteeseen, mm. lääkäreiden ja potilaiden, työnantajien ja työntekijöiden sekä virkailijoiden ja asiakkaiden suhteisiin. Asiakkaat usein esitetään passiivisina toiminnan kohteina tai jopa uhreina, joilla on vaikeuksia saada työtä, eläkettä tai muita tukia.

Teksteistä näkyvät myös ristiriitaiset näkemykset: edistetäänkö työkykyä perinteisin keinoin, vaikkapa lääkehoidolla, fyysisellä kuntoutuksella, kuntoilulla, vai muunlaisin keinoin, esimerkiksi uudistamalla jotain työpaikalla, koulutuksella? Vallasta on kyse myös silloin, kun kiistellään siitä, kuka on luotettavin päättämään henkilön työkyvystä tai työkyvyttömyydestä.

Tutuin työkykyyn liittyvä ilmaus lienee tykytoiminta. Asiantuntijapuheessa sillä tarkoitetaan toimintaa, jolla työnantaja ja työntekijät sekä työpaikan yhteistyöorganisaatiot yhteistyössä pyrkivät edistämään ja tukemaan jokaisen työelämässä mukana olevan työ- ja toimintakykyä hänen työuransa kaikissa vaiheissa (Työterveyslaitos, Sosiaali- ja terveysministeriö 2003).

Työkyky-ilmausten monien merkitysten lisäksi työkyky näyttäytyy myös asennekysymyksenä sekä poliittisena ja taloudellisena kysymyksenä.

Työkykypuhe muuttuu: työkyvyn rinnalla on yhä enemmän alettu puhua työhyvinvoinnista, tyhy-toiminnasta sekä työyhteisön ja organisaation kehittämisestä. Erään käsityksen mukaan työhyvinvointi pohjaa mm. johtamiseen, osaamiseen ja työn hallintaan sekä osallisuuteen.

Kun työhyvinvointia tarkastellaan yksilön riittämisenä, soveltuvuutena ja sopeutumisena työn vaatimuksiin, korostuu ikääntymisestä, sairastamisesta tai jostain muusta syystä johtuva heikentynyt yksilön suorituskyky: työkyky on siis yksilön kunto, ja kun yksilön ja ympäristön tasapainon taustalla lähtökohtina ovat hyvän työn ihanteet (mm. työn sopiva vaihtelevuus, hyvät sosiaaliset suhteet, riittävä päätäntävalta ym.), tavoitteena on korjata työtehtävien haitallisia piirteitä tai parantaa yksilön ominaisuuksia.

Työn muutos edellyttää uudenlaista jaksamista: mitään yleisiä hyvän työn kriteerejä ja saavutettavaa tasapainoa ei ole olemassakaan, vaan uudet ratkaisut haetaan kulloinkin kussakin työssä erikseen. Kun työtä tarkastellaan yhteisöllisenä toimintana, työssä jaksamisen ongelmat ovat käsiteltävissä toiminnassa esiintyvinä ristiriitoina. Työprosessien erilaiset ongelma-, hankaus- ja häiriötilanteet sekä niitä koskevat ratkaisut ja tilanteiden käsittely ovat työhyvinvoinnin kannalta keskeisiä, koska työssä jaksamisen ongelmat ovat yleensä toiminnan ongelmia: ei ole olemassa erikseen jaksamisen ja toiminnan ongelmia. Kun työtä tarkastellaan toimintana, työhön liittyvä hyvinvointi on kulloinkin käsillä olevan konkreettisen haasteen ratkaisemista, mikä tarkoittaa kehittymistä, muuttumista ja oppimista.

Yksi keino tavoitella työhyvinvointia on tarkastella, onko kielenkäyttö ongelma- vai voimavarakeskeistä, ongelmien syiden analysointia vai elämänhallintaan liittyvää voimavaraistumista. Tiivistän, mitä Eero Riikonen, Matti Makkonen ja Ilpo Vilkkumaa ovat esittäneet työhyvinvointipamfletissaan Hullun työn tauti (2002):

Sekä ongelmista että voimavaroista puhuminen kuitenkin korostaa rationaalisen hallinnan merkitystä, ja jos rationaaliseen hallintaan perustuvat hyvinvointipuheet tunkeutuvat henkilökohtaisen elämän alueelle, hyvinvointi saattaa jopa olla uhattuna. Voimavarat voisivat olla ymmärrettävissä tarkastelemalla vaikkapa hallitsemattoman kielen eli ei-sanallisen, luovan ja ruumiin kokemuksiin liittyvän kielen sekä hallitun kielen eli normeihin liittyvän, rationaalisen ja ruumiillisuudesta irronneen kielen välistä dynamiikkaa ja jännitettä.

Kieleen ja puheeseen sisältyy samanaikaisesti voimia, jotka korostavat sekä yksilöllisiä ja tilanteisia että normatiivisia, yleisiä ja tavanomaisia merkityksiä. Tyypillistä voimallisuuden ja ilon kielelle on metaforisuus, monikerroksisuus ja ‑äänisyys sekä tyylien vaihtelu, voimattomuuden kielelle taas yksinkertaisuus, loogisuus, kausaalisuuden ja tosiasioiden, yksiselitteisyyden korostus.

Palaan vielä työkykyyn. Tulevaisuusfoorumissa 2005 silloinen sosiaali- ja terveysministeri Sinikka Mönkäre puhui mm. eläkekyvystä, kun hän totesi, että kaikki, mitä työelämässä tapahtuu, vaikuttaa kolmanteen ikään, joka on työelämän jatkumo ja peili. Hyvä työkyky ennustaa hyvää eläkekykyä.

Entä mitä ennustaa hyvä koulukyky? Sehän edeltää hyvää työkykyä.

RAIJA MIIKKULAINEN

Esitetty Radio Ylen 1:ssä 29.8.2008