Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Koko kansan sanakirja

– Miten Suomen murteiden sanakirjan aineistot on koottu

Sanakirja on määrätavoin valitun ja yleensä aakkosjärjestyksessä esitetyn sanaston kuvaus. Tarvittava aineisto kootaan useimmiten kirjoista, lehdistä ja muista painetuista lähteistä, nykyisin myös tietoverkoista.

Aivan omaa lajiaan on Suomen murteiden sanakirja, josta tähän mennessä on ilmestynyt seitsemän osaa. Valmiina se tulee olemaan 20-osainen ja 20 000-sivuinen. Tämän massiivisen teoksen tarkoituksena on kuvata mahdollisimman tyhjentävästi kaikkien suomen kielen vanhojen aluemurteiden, noin 500 pitäjän, sanavarat: äänne- ja muotoasut, merkitykset, käyttö erilaisissa lauseyhteyksissä ja maantieteellinen levinneisyys. Suomen murteiden sanakirjan syntysanat lausuttiin yli sata vuotta sitten, ja tämmöinen teos on mahdollista tehdä pienen kansakunnan historiassa vain kerran.

Murteet ovat alun perin vain puhuttua kieltä. Siksi sanakirjan aineisto on pitänyt kerätä murteiden puhujilta, usein suoraan heidän suustaan joko nauhoittamalla tai muistiin merkitsemällä. Suomen murteiden sanakirjan arkistossa on sanatietoja yli kahdeksan miljoonaa liuskaa, ja aineisto on lajissaan maailman suurin. Saavutus on melkoinen tämänkokoiselle maalle ja kansalle. Aineistoa ei ole saatu kokoon hetkessä, vaan keruu on vaatinut aikaa 1900-luvun alkupuolelta 1970-luvulle asti.

Murresanakirjan aineisto on koottu kahdella toisiaan täydentävällä menetelmällä. Kielitieteellisen koulutuksen saaneet kerääjät, yleensä nuoret suomen kielen maisterit, ovat eri pitäjissä haastatelleet vanhoja ihmisiä vanhoista asioista ja pyrkineet saamaan talteen sanaston kaikilta elämänaloilta sekä myös niin sanotun yleissanaston. Yhden pitäjän mahdollisimman täydellisen sanaston kokoaminen on vienyt  jopa 4–5 vuotta, ja keskimäärin yksi pitäjänsanasto käsittää 30 000–40 000 muistiinpanoliuskaa. Eri sanojen määrä on tietenkin pienempi.

Toinen menetelmä on ollut harrastajakerääjien eli ns. vapaaehtoisten tiedonantajien käyttäminen. Erilaisten sanomalehdissä julkaistujen murrekilpailujen avulla saatiin aikoinaan yhteys ihmisiin, jotka osasivat hyvin kotipitäjänsä murretta ja jotka olivat halukkaita jatkamaan tietojensa kirjaamista.

Vapaaehtoiskerääjien työtä kehitettiin, tehostettiin ja systemoitiin perustamalla vuonna 1927 tiedustelulehti Sanastaja, jota sitten julkaistiin säännöllisesti yli 60 vuoden ajan. Siinä julkaistiin kymmeniätuhansia kysymyksiä, joiden avulla pyrittiin saamaan arkistotietoihin täydennyksiä ja täsmennyksiä sekä tietysti myös uutta aineistoa. Vastauslipukkeet sai lähettää vapaakirjeessä Sanakirjasäätiöön, johon ne arkistoitiin. Harrastajakerääjiä on vuosikymmenten mittaan ollut kaikkiaan lähes 7 000. Heidän panoksensa on ollut korvaamaton: he ovat koonneet liki puolet suomen murteiden sana-arkiston aineistosta.

Ajatus kielitieteellisesti kouluttamattomien kerääjien ottamisesta mukaan murteentallennustyöhön oli 1920-luvulla saatu Keski-Euroopasta: Saksasta ja Sveitsistä. Siellä keruutyöhön oli valjastettu lähinnä kansakoulunopettajia ja muuta oppineistoa. Heillä ei useinkaan ollut elävää omakohtaista kosketusta murteeseen, vaan se oli heille kuin mikä tahansa vieras kielimuoto. Suomessa kerääjiksi otettiin kaikki, jotka pystyivät antamaan kotimurteestaan luotettavaa tietoa. Meillä siis harrastajakerääjät kokosivat tietoa omasta murteestaan, siitä kielestä, jonka he perin pohjin tunsivat ja jota he itsekin käyttivät. Nämä ihmiset – maanviljelijät, emännät, opettajat, papit, kätilöt, metsätyömiehet jne. – ovat yltäneet erinomaisiin tuloksiin. Parhaimmillaan heidän kokoamansa ainekset vetävät laadultaan ja määrältään vertoja koulutettujen ammattilaisten keräelmille. Ulkomaiset asiantuntijat ovat todenneet, että missään muualla ei ole ylletty vastaavaan.

Tavallisten kansalaisten onnistuminen murteentallennustyössä selittyy osaltaan siitä, että suomea on helppo kirjoittaa ääntämyksen mukaan niin tarkasti kuin on tarpeen. Tietysti on vaadittu myös havaintokykyä, herkkää korvaa, kiinnostusta elämän eri ilmiöihin ja niiden tuntemusta sekä hyvää muistia.

Kannattaa hetkeksi pysähtyä miettimään sen työn kulttuurista merkitystä, jonka lähes 7 000 suomalaista on vuosikymmenten aikana tehnyt kootessaan kotipitäjänsä murretta. He eivät ole saaneet palkkaa, mutta työ on palkinnut tekijänsä – niin ovat monet itse todenneet.

Harrastajakerääjät ovat olleet kuin suuri talkoojoukko. He ovat toimineet epäitsekkäästi ja joskus vähän kilpailuhengessäkin yhteisen päämäärän hyväksi. Tämän työn arvo on mittaamaton.

MAIJA LÄNSIMÄKI

Esitetty Ylen Radio 1:ssä 28. ja 29.7.2006