Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Iloitkaamme kielen vaihtelusta

Kieli on luonteeltaan vaihtelevaa. Eri alueilla puhutaan eri tavoin, eri ammattiryhmät käyttävät erilaista kieltä, ainakin sanastoa, ja nuoret puhuvat eri tavalla kuin vanhat. Sama yksilökään ei aina puhu samalla tavalla: esitelmää pitäessämme käytämme erilaista kielimuotoa kuin kotona, julkisissa tilanteissa puhumme hieman toisin kuin ystävien kanssa. Ja vaikka kirjoitetulla kielellä on sopimukseen perustuvat normit, sekin vaihtelee jossain määrin aina tekstilajin ja julkaisufoorumin mukaan. Verkon keskustelupalstalla voi samassa keskustelussa olla hyvin erilaisia puhekielisiä viestejä, mutta myös runsaasti kirjakielen normien mukaisia viestejä. Aivan kuten kasvokkaisessakin keskustelussa.

Kun seuraa kielestä käytävää keskustelua, voi helposti huomata, että on vähintään kaksi tapaa suhtautua kielen vaihteluun: siitä voi suuttua ja siitä voi nauttia. Toisia ärsyttää erilainen muoto, toiset taas nauttivat siitä, että toinen puhuu vähän eri tavalla kuin itse.

Nauttimisesta ja neutraalista tarkkailusta on hyötyä. Kun on liikkeellä herkin korvin, oppii saamaan tuntumaa siihen, mikä ilmaisutapa missäkin tilanteessa sopisi parhaiten. Nautintoa ei pidä ymmärtää niin, että ihmisen pitäisi koko ajan vain ihastella kaikkea, mitä tahansa kieliyhteisön jäsenet suustaan päästävätkin tai koneistaan suoltavat, mutta kun ryhtyy miettimään, miksi jokin muoto tai sana on niin yleinen, voi nauttia kielestä aivan uudella tavalla.

Erilaisia kielenkäyttäjäryhmiä riittää, ja yksilöllä on monta ryhmää, joihin samastua. Ryhmäytyminen voi tapahtua alueellisin, sosiaalisin tai tilanteisin perustein. Oululainen nuori puhuu eri tavalla kuin helsinkiläinen tai joensuulainen. Hän on kasvanut erilaisen murteen keskellä kuin näiden muiden kaupunkien nuoret. Silti heillä kaikilla on samojakin piirteitä, ehkä jopa enemmän kuin päällisin puolin voisi kuvitellakaan. Helsinkiläiset taas saattavat erottua muista suomalaisista, mutta kaupungin sisällä on kaupunginosaeroja, eri ammatteja edustavat käyttävät erilaisia sanoja ja ilmauksia ja vanhat käyttävät yleensä toisenlaista kieltä kuin nuoret.

Vaikka Suomen kielen ala ja kielimuodot ovat sadan vuoden aikana muuttuneet ja kieliyhteisön elämä on moninaistunut, murre-erot elävät elämäänsä vieläkin. Nyt vain kenties puhutaan laajemmista alueista kuin kunnista, kun määritellään omaa ja toisten puhetapaa. Tamperelainen puhetapa on toinen kuin turkulainen, ja Joensuu irtisanoutuu mie-muodollaan savolaisesta minä-Kuopiosta. Helsinkiläinen voi sanoa, että lahtelaisen tunnistaa siitä, että ”ne on Lahesta” eikä Lahdesta. Tämäkin luonnehdinta voi olla joko inventoiva tai arvottava. Kaikkiaan erottelua saatetaan tehdä siis hyvin harvojen piirteiden varassa.

Joka ryhmässä on sisäisiä eroja. Koskaan ei voi erottaa ”puhdasta” ryhmää, joka erottuisi kaikilta osiltaan muista. Ei sanastollisesti, ei äänteellisesti eikä muotojen puolesta. Sitä paitsi muuttoliikkeet pitävät kielellisiä ryhmiä koko ajan liikkeessä. Kuopiosta pääkaupunkiseudulle muuttava tietotekniikan ammattilainen tuo espoolaiseen tietotekniikkaryhmään taatusti jotain kuopiolaista, vaikka jokin sanonta ei jäisikään sellaisenaan pysyvästi kaikkien käyttöön.

Tämän pakinan otsikkona on Iloitkaamme kielen vaihtelusta. Tässä olen käyttänyt harvinaista monikon ensimmäisen persoonan käskymuotoa, joka suomen kielen taivutuskaavoissa aina esitetään. Yhtä hyvin olisin voinut käyttää muotoa Iloitaan kielen vaihtelusta tai Iloitaanpas kielen vaihtelusta, koska passiivimuoto on tavallinen tällaisissa yhteyksissä. Onkin käynyt niin, että vanhahtava ja juhlallinen iloitkaamme ei ole oikein koskaan juurtunut suomeen, joten ei ole ihme, että sitä kartetaan nytkin.

Se miksi emme puhu kirjakieltä, saa selityksensä usein siitä, että laajalti aiemmissa puhutun kielen muodoissa eli paikallismurteissa on ollut käytössä jokin muu muoto. Näin on laita esimerkiksi muodon me mennään, joka ei ole nykyhelsinkiläisten toimittajien keksintö, vaan sitä on käytetty laajalti Suomessa, vaikka kirjakielen muodoksi otettiinkin aikanaan paljon suppea-alaisempi me menemme.

Kielestä voi iloita niin kuin ystävästä, kumppanista tai puolisosta, jolla joskus on niin kummallisia tapoja. Kiinnostuksen ei tarvitse kääntyä arvosteluksi. Voi myös ajatella, miltä kieli näyttäisi, jos siinä ei olisi vaihtelua, vaan kaikki tekstit, niin puhutut kuin kirjoitetutkin, olisivat kaikella tavoin samanlaisia. Jos suomen kieli olisi kautta aikain ollut vaihtelematon ja muuttumaton, meillä olisi paljon vähemmän sanoja eikä suomi olisi kaikilla yhteiskunnan aloilla käytettävä kieli. Se olisi luultavasti jo vainaa, ja me puhuisimme jotain toista kieltä. Jos siis joskus jokin piirre ärsyttää, kannattaa rentoutua hetki ja ajatella, että onpa tämä rakas suomen kieli moninainen, siis elinvoimainen.

PIRKKO NUOLIJÄRVI

Esitetty Ylen Radio 1:ssä  1.6.2007