Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Virpomalla virkeäksi

Palmusunnuntai on virpomapäivä, karjalan kielellä virbo(i) tai täydemmin virbo(i)pyhäpäivä. Virpomavitsaa karjalassa voi nimittää lyhyesti sanalla virba (vienankarjalassa virpa). 1900-luvun alkupuolen suomen kieltä kuvaavassa Nykysuomen sanakirjassakin on hakusanat virpa ’hento oksa, virpi’, virpavitsa, virpovitsa ja virposunnuntai sekä virpapaju (Salix aurita).

Sanojen taustalla on sama vanha balttilainen (liettuan ja latvian ”äitikielen”) sana, joka on notkeaa oksaa tai ohutta salkoa merkitsevän virpi-sanan lähtökohta. Virpa- ja virpo-muotojen syntyyn on vaikuttanut lisäksi pajua ja pajunoksaa merkitsevä venäjän verba. Ikiaikaisesta näkökulmasta balttilainen ja venäläinen sana ovat yhteistä indoeurooppalaista perua.

”Virvon, varvon tuoreeks terveeks…” Virpomalorun alussa on kaksi verbiä, virpoa ja varpoa, joista ensimmäinen on virpa-sanan johdos – sana, joka uudessa Kielitoimiston sanakirjassakin on vielä jäljellä. Jälkimmäinen on sen soinnuttelupari, eikä se esiinny muualla kuin juuri tämän lorun toisinnoissa. Varpominen liittyy kielitajussa sanoihin varpa ja varpu, joiden merkitykset ovat hyvin lähellä virpa ja virpi ‑sanojen merkityksiä.

Uusista sanakirjoista myös varpa on kadonnut, mutta vielä Nykysuomen sanakirjassa sen kerrotaan tarkoittavan monenmoista puukeppiä ja vitsaa. Varpa-sanan muisto on säilynyt siitä johdetussa sanassa varvas; varpaat ovat kuin pieniä oksia tai keppejä. Varpu merkitsee suunnilleen samaa kuin varpa, mutta lisäksi se on erikoistunut puuvartisen kasvin nimitykseksi: kanerva, mustikka ym. varvut.

Suomalaisen nimipäiväkalenterin naisennimet Virpi ja Varpu synnyttävät mielikuvan norjasta neidosta, hennosta kuin pajunvitsa. Virve on alkuaan virolainen nimi, mutta sen idea on samanlainen kuin suomalaissyntyisten Virpin ja Varpun, eli myös Virven ”merkitys” on hento oksa tai kasvi. Sen sijaan Virva-nimen taustalla lienee salaperäinen virvatuli, jonka katsotaan kuuluvan alkuperältään samaan sanaperheeseen kuin vireä, virkeä, virittää, virota ja virvoittaa.

Virpomisen tarkoitus on tuottaa virvottavalle onnea. Koska verbi virpoa muistuttaa äänteellisesti sanaa virvoittaa ja muita siihen alkuperältään liittyviä sanoja, virpomiseen yhdistyy helposti myös virkistämisen, virvoittamisen merkitys. Mikäpä siinä, viis etymologioista, jos virvonta virvoittaa.

LEENA JOKI

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 16.3.2008.