Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Viipaloitua leipää

Leipää leikataan, lohkaistaan tai murretaan. Sana viipale perustuu todennäköisesti teonsanaan viillä, joka tarkoittaa leikkaamista.

Viipaleella on arkipuheessa ja murteissa muitakin nimityksiä. Samaa alkuperää kuin viipale on myös viilu. Siivu ja kiivu perustuvat ruotsin sanaan skiva. Vuolu on muodostettu sanasta vuolla. Laajalti Etelä-Suomen murteissa viipaletta on nimitetty pytkyksi ja muun muassa Kannaksella palaseksi ja kasaksi, joilla on kyllä muitakin merkityksiä.

Myös leivän syrjä- eli reunapalalla, ensimmäiseksi leikatulla tai viimeiseksi jääneellä, on omat nimityksensä. Yleisesti puhutaan kannasta tai kantapalasta. Syrjäpalaa – usein vähän kuivahtanutta – tarkoittaa myös kannikka.

Entisaikaan oli tapana, että leivästä ensinnä leikattuja paloja ei annettu vieraalle. Näin haluttiin varmistaa hyvä viljavuosi. Uskottiin, että ensimmäisiin paloihin sisältyy erityinen kasvuvoima, joten niitä leikattiin lapsille. Tähän uskomukseen perustuu Itä-Suomessa tunnettu ensimmäisen palan nimitys kasvukannikka (kasvinkanta, kasvunpalanen jne.).

Pienellä alueella Etelä-Savossa leivän ensimmäisen palan nimityksenä on ollut arpa tai arpajainen (murteessa arpaine). Leivän kantapalaa lienee aikoinaan käytetty arpana, kun ennustettiin tulevia asioita. Arvalle on olemassa vertauskohta venäjän kielessä: sana žerebei tarkoittaa sekä arpaa ja arpomalla saatua jako-osuutta että leivänpalaa.

Toisena ja kolmantena leikattua leipäviipaletta on Karjalassa nimitetty papinpalaksi. On puhuttu myös lempipalasta, koska näiden palojen syöminen tuotti syöjälle erityistä onnea rakkaudessa. Kun lapsi illalla söi leivästä toisena tai kolmantena leikatun viipaleen, unipytkyn eli univiipulan, häntä rupesi nukuttamaan, ja hän näki kauniita unia.

Leivän viimeisen kannikan, katokannan tai kitistyskannan, uskottiin hidastavan lapsen kasvua. Yleisemmin kuitenkin ajateltiin aivan päinvastoin. Viimeisen kantapalan viimeisiin suupaloihin ja muruihin uskottiin kätkeytyvän aivan erityinen kasvuvoima. Siksi niitä ei saanut jättää syömättä eikä myöskään antaa toiselle. Näitä jäännöspaloja nimitettiin väkipaloiksi tai voimapaloiksi. Sana väki on alkuaan tarkoittanut voimaa.

Entisaikaan leipää kunnioitettiin, eikä sitä ollut haaskattavaksi. Kasvukannikkaan ja väkipalaan liittyvät uskomukset ja uskottelut voikin nähdä myös kansanviisautena ja kasvatuskeinoina. Kun kantapalat eivät aina tahtoneet käydä kaupaksi, niihin liitettiin houkuttelevia lupauksia kasvamisesta ja vahvistumisesta.


MAIJA LÄNSIMÄKI

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 20.9.2005.