Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Vakavan musiikin keveys

On ollut hauska seurata tämän lehden kesäkeskustelua, joka koski eri musiikinlajien paremmuutta – taas kerran.

Vanhastaan ollut kaksi leiriä, joiden välillä sanan nuolet nytkin sinkoilivat. Toisen leirin musiikkia nimitettiin kirjoituksissa taidemusiikiksi tai klassiseksi musiikiksi; aiempia nimityksiä ovat myös konserttimusiikki ja vakava musiikki. Vastapuolen musiikista näkyi ainakin nimitykset viihdemusiikki, kevyt musiikki, rytmimusiikki ja pop(ulaari)musiikki. Termien epämääräisyys todistaa, etteivät nimitettävät musiikinlajitkaan ole kovin helposti määriteltäviä, mikä keskustelussakin tuotiin esiin.

Taidemusiikin käsite syntyi 1700–1800-luvulla. Sillä tarkoitettiin lähinnä tiettyjen normien mukaan luotua  ja siten ikään kuin virallisesti hyväksyttyä musiikkia. Tämän kesän keskustelussakin kysyttiin, missä menee taiteen raja: onko kaikki ns. taidemusiikki todellakin taidetta ja eikö taidetta voi olla muissakin musiikinlajeissa?

Sanaa klassinen käytetään taidemusiikin synonyyminä musiikista, jonka on pitkän ajan kuluessa havaittu sisältävän ”ikuisia” arvoja – mitä ne sitten ovatkin. Tällaista ja vain tällaista musiikkia nimitettiin aiemmin myös konserttimusiikiksi. Nykyisen monenkirjavan konserttitarjonnan näkökulmasta tällainen rajaus ei vastaa todellisuutta.

Myöskään nimitystä vakava musiikki ei enää näe juuri muualla kuin musiikkiliittojen apurahahakemuksissa. Ainakin 1980-luvulla radiossa oli ”vakavan musiikin konsertteja”. Vakava on käännöslaina lähinnä kai ruotsista (seriös). Taidemusiikkia tarkoittamassa se tuntuu kummalta: mitä vakavaa on Mozartin hilpeissä ooppera-aarioissa tai Straussin valsseissa?

Taidemusiikin vastapari on viihdemusiikki. Jälkimmäistä nimitystä käytetään ajanvietteeksi sävelletystä ”suuren yleisön” musiikista. Vielä 1900-luvun alkupuoliskolla viihdemusiikin sijasta puhuttiinkin ajanvietemusiikista; sana viihde keksittiin vuonna 1947. Raja taidemusiikin ja viihdemusiikin välillä syntyi 1800-luvulla, jolloin viihdemusiikkia edusti mm. salonkimusiikki. Nykyisin sen piiriin luetaan myös ns. kevyt taidemusiikki, samoin elokuva- ja teatterimusiikki. – Jossain rintamien välissä ja takana risteilevät sitten kansanmusiikki, kirkkomusiikki, nykymusiikki, tanssimusiikki, lastenmusiikki, jazz, blues ja mitä niitä onkaan.

Popmusiikki rantautui Suomeen 1950-luvun lopulla; ilmiön myötä tuli myös käsite ja nimitys nuorisomusiikki. Ja tästä pääsenkin sujuvasti nuoruusmuistoon 1960-luvun alkupuolelta, kun Beatlesin pojat valloittivat tyttöjen sydämiä jo Suomenkin saloilla. Minä olin immuuni, koska olin juuri ehtinyt saada klassisen musiikin herätyksen – kiitos innostavan musiikinopettajan. Niinpä julistin koulun pihalla kavereille, että Bach ja Beethoven elävät aina, mutta Beatlesia ei muutaman kymmenen vuoden kuluttua kukaan muista. Taisin olla väärässä sen Beatlesin suhteen.


TARU KOLEHMAINEN

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 16.9.2007.