Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Vaaniva tiikerihai

Kieliopin käsitteistä sanaluokat lienevät tutuimpia. Omana kouluaikanani 60-luvulla jokaista sanaluokkaa varten piti oppia kaksi nimitystä, sekä latinalaisperäinen että suomalainen (substantiivi eli nimisana, adjektiivi eli laatusana, verbi eli teonsana, pronomini eli asemosana, partikkeli eli apusana, numeraali eli lukusana).

Sanojen luokitteleminen näihin ryhmiin oli kuin hauskaa leikkiä, jonka kiinnostavuutta lisäsi, etteivät sanat aina olleet sitä, miltä ensi silmäyksellä näyttivät. Kaunis ei ollutkaan adjektiivi, kun se esiintyi muodossa kauniisti. Se ei enää laatusanan tapaan vastannut kysymyksen ”Millainen?” vaan kysymykseen ”Miten?”. Kyseessä olikin apusana: tekemisen tapaa ilmaiseva adverbi. Adverbeiksi piti oppia tunnistamaan myös sellaiset substantiiveista saadut aikaa ja paikkaa osoittavat muodot kuin aluksi ja kotona.

Sanaluokan päätelläkseen onkin usein tarkasteltava kokonaista lausetta eikä vain yhtä sanaa. Tämä on tarpeen mm. siksi, että substantiivin ja adjektiivin raja liukuu – monet sanat ovat sekä adjektiiveja (suomalainen sisu) että substantiiveja (suomalaiset maailmalla). Jotkin sanatyypit keikkuvat adjektiivin ja substantiivin rajamailla; näistä erityisen kiinnostavia ovat niin sanotut bahuvriihisanat (sinisilmä, punaposki, kullankeltatukka).

Yhtenä adjektiivin merkkinä on pidetty sitä, että sana esiintyy vertailuasteissa (kaunis, kauniimpi, kaunein). Mutta kaikki adjektiivitkaan eivät ole vertailun piirissä (kannellinen, kannellisempi?), joten tunnistuskeino ei riitä. Sitä paitsi myös substantiiveista voi ainakin tilapäisesti muodostaa niin komparatiivi- kuin superlatiivimuotojakin.

Osa adjektiiveista on alkuperältään verbejä, verbin nominaalimuotoja. Useimmat näistä ovat partisiippeja (huvittava, rakastettu, väsynyt), mutta joukossa on myös infinitiivejä, joiden merkitys on kuvallistunut (löylynlyömä). Merkitykseltään eriytyneet partisiippimuodot muuttuvat adjektiiveiksi (jännittävä), ja ne löytää myös sanakirjasta. Eriytymistä tapahtuu koko ajan. Esimerkiksi verbin kattaa partisiippimuoto kattava ei esiinny itsenäisenä adjektiivina vielä 1990-luvun Suomen kielen perussanakirjassa, mutta uuteen sähköiseen sanakirjaan se on tulossa. Sanalle on kehittynyt erikoismerkitys ’laaja, perinpohjainen’.

Mistä tahansa verbistä voidaan muodostaa partisiippimuoto (nukkua > nukkuva, nukkunut). Sen asema lauseessa osoittaa sanaluokan. Verbi on kyseessä esimerkiksi ilmauksessa paljon nukkuva kissa, samoin aina liittomuodoissa (kissa on nukkunut koko päivän). Adjektiivi (jopa substantiivi) sen sijaan on kyseessä vaikkapa ilmauksessa nukkuvien puolue, jossa tietysti on kyse verbin nukkua kuvallisesta käytöstä.

Entä mitä tällä kaikella on tekemistä kirjoitukseni otsikon ”vaanivan tiikerihain kanssa? Ainakin sen verran, että jos on sattunut lyömään vetoa siitä, onko sana vaaniva adjektiivi vai verbi (partisiippimuoto verbistä vaania), niin edellä sanottu ehkä auttaa ratkaisun tekemisessä. Voiton voi nimittäin panna tasan, sillä molemmat tulkinnat ovat mahdollisia.


RIITTA ERONEN

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 13.1.2004.