Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Tuohikuussa pukinpäivän aikaan

Mikael Agricolan vuonna 1544 ilmestyneessä Rucouskirjassa on kalenteriosa, joka sisältää muun muassa luettelon kuukausista. Eräissä kohdin luettelo poikkeaa nykyisestä. Helmikuu esiintyy helmenkuuna. Elokuun tilalla on mätäkuu eli kylvökuu. Joulukuun nimenä on talvikuu.

Agricolan luettelon voi katsoa perustuvan niihin nimityksiin, joita käytettiin Lounais-Suomessa 1500-luvun alkupuolella. Muualla maassa oli kirjava joukko toisenlaisia nimityksiä, esimerkiksi sellaisia alkuvuoden kuukausia kuin sydänkuu (sydäntalvella), hankikuu (jolloin on hankikelit), vaahtokuu (jolloin ”lumi vaahtovaa näät nii kovast ja lentää”), sulamakuu (jolloin lumi sulaa), kevätkuu (jolloin kevät koittaa) ja seiväskuu (jolloin aidanseipäitä tehdään). Rukouskirjan kalenteri loi pohjan nimien yhtenäistämiselle, ja kilpailevat nimitykset jäivät vähitellen syrjään. Tosin rukouskirjan kalenterinkin luettelo muuttui parissa kohdin 1600-luvulla. Mätäkuusta tuli elokuu ja talvikuusta joulukuu.

Mätäkuu jäi kuitenkin kieleen epävirallisena kuukaudennimenä. Samoin näyttää käyneen eräälle toiselle, Agricolan luetteloon sisältymättömälle kuukaudelle – tuohikuulle. On nimittäin olemassa arkistotietoja, joiden mukaan tuohikuu on ainakin jossakin päin Suomea ollut aivan asiallinen kuukaudennimi. Sille on tosin vaikea osoittaa synonyymia nykykuukausista siitä syystä, että kansanomaisen kalenterin kuukaudet noudattavat pikemminkin taivaallisen kuun vaiheita kuin nykyisten kuukausien alkamis- ja päättymiskohtia. Koska nimi tuohikuu viittaa aikaan, jolloin tuohi irtoaa helpoiten ja jolloin sitä myös on ollut tapana kiskoa, kuu lienee sijoittunut kesä–heinäkuun paikkeille.

Tuohi on ollut tehokas ja kestävä kosteudeneriste. Se on ollut kattohuopien ja muovikelmujen edeltäjä. Siitä on tehty kontteja, astioita, jalkineita ja päähineitä. Se on ollut vientitavara, jota on laivattu ulkomaille katontekoaineeksi.

Kun tuohen kiskominen kiellettiin ja muut materiaalit korvasivat tuohen, tuohikuukin sai väistyä. Sanaa kuulee kyllä edelleenkin mutta eri tavalla käytettynä. Olemme tottuneet turvautumaan tuohikuuhun silloin, kun haluamme antaa näpäytyksen liian tunkeilevalle kysyjälle. ”Milloin aiot häitäsi viettää?” – ”Tuohikuussa pukinpäivän aikaan?”; ”Tuohikuussa reikäleivän päivänä”; ”Tuohikuussa suutarin päivän aattona”; ”Tulevana vuonna tuohikuussa silloin kun sika lentää ja varis kyntää”. Joku, joka on tiedustellut käräjien alkamisaikaa ja pitopaikkaa, on saanut nenäkkään vastauksen: ”Käräjät alkaa tuohikuussa navettaladon laessa, Huinhain pitäjässä, Ollin olemattoman tielle tulemattoman talossa.”

Olemattoman kuukauden nimityksiä on muitakin, esimerkiksi lattiskuu: Millon syntynyt? – Lattiskuussa. – Millon päivänä? – Keperin päivänä. – Miten vanha? – Sajan (= sadan) selältä, kuuvenkymmenen kummaltakin kyleltä, perseeltä peräti ettei itekkää tiijjä.


MATTI VILPPULA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 1.11.2005.