Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Syökää vanhoja suomalaisia kaloja

Yritettäessä pohtia, mikä on kaikkein suomalaisinta ruokaa, tulee kielitiede avuksi. Kielikunnassamme on vanhoja sanoja, jotka kertovat elämästä muinaisina aikoina.

Historiallisesti kielemme vanhimpia sanoja on kala. Se juontuu ainakin 6 000 vuoden päähän uralilaiselle ajalle ja mahdollisesti sen taaksekin. Samalle ajalle on epäröiden ajoitettu lohensukuisen kalan nimi kuore. On myös oletettu, että paikannimessä Totkijärvi, nykyisin Tottijärvi, olisi takana ikivanha suutari-nimistä särkikalaa merkitsevä sana. On aivan ymmärrettävää, että yli 6 000 vuoden ikäisiä sanoja on kielissä hyvin vähän, koska koko ajan on tullut uusia käsitteitä ja sanoja.

Suomalais-ugrilaisia kalannimiä voisi olla lahnansukuista pasuria tarkoittava keso eli kesämä (todennäköisemmin se on kuitenkin johdos sanasta kesä). Arvokas tarunhohtoinen herkkukala, ”kaikkien kalojen äiti”, sampi on säilynyt sanana suomessa ja vogulissa, samoin suomessa ja useissa etäsukukielissämme monnia tarkoittava säkiä sekä särkikalat särki ja säyne.

Kalan arvoa muinaisten suomalaisten elämässä kuvaa se, että tavallisesti suomen kieli on lainasanoissa ollut ottavana osapuolena, mutta tässä on päinvastoin, ja kalannimiä on lainattu naapurikieliin. Kalastus ja kalanmyynti on ollut tärkeä elinkeino, ja kala oli arvokas kauppa- ja verojenmaksuväline. Suomalaiset yhdistettiin kaloihin siinä määrin, että vuonna 1626 kartantekijä Anders Bure oletti maan nimen Suomi voivan johtua sanasta suomus. Itämerensuomalaisista kielistä lohikalojen nimistä on taimen lainattu ruotsiin ja venäjään, harjus ja nieriä venäjään.

Muikun vanha nimi rääpys esiintyy 1500-luvun ruotsissa. Se on lainattu myös venäjään ja baltiansaksaan. Nykyään nimitys esiintyy Savossa ja Pohjois-Suomessa. Samaa kalaa tarkoittava pohjoissuomalainen maiva on lainattu venäjään, saamen kieleen ja ruotsiin. Uusin nimi tälle lohikalalle on nykyään laajalle murteisiin levinnyt muikku, joka voi jonkun mielestä kuulostaa hienostelevalta. Se on mahdollisesti johdettu samasta sanasta kuin muikea, joka tarkoittaa sekä hapanta, kirpeää että imelää, makeaa ja makeilevaa.

Laajimmalle naapurikieliin ja kalakirjallisuuteen on itämerensuomalaisista kielistä levinnyt herkkukalan nimi kampela. Myös oivan liemikalan nimi kiiski ja mahdollisesti virolaisperäinen sillikalan nimi kilohaili ovat kelvanneet naapureille.

Nykyisin on särkikaloilla vähän taloudellista merkitystä, mutta aikaisemmin ne on laskettu arvokaloihin. Niistä on lainattu naapurikieliin lahnakalan nimi vimpa, pientä lahnaa merkitsevä latikka, salakka ja särki sekä toutainta merkitsevä turpa.

Entisaikaankin kala on varmaan mieluiten syöty tuoreena. Säilöntämenetelmiä ovat olleet kuivaaminen ulkona ahavassa tai uunissa ja hapattaminen eli kesäyttäminen. Arvokalat on mahdollisuuksien mukaan suolattu.

Suomalaisilla on komea kalahistoria. Miksi nyt syömme purkkitonnikalaa ja kalapuikkoja?


SATU TANNER

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 9.7.1996.