Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Suomettuminen ennen ja nyt

Viime vuosikymmenien poliittinen iskusana suomettuminen on suomalaisille hieman kiusallinen; mieluusti se unohdettaisiin. Erikoisin poisselitys kuultiin keväällä yliopistolla järjestetyssä keskustelussa: sanaa suomettuminen ei ole olemassa, koska sitä ei löydy Nykysuomen sanakirjasta.

Olisiko siis itsesensuurin musta pensseli pyyhkinyt ikävän sanan pois? Ei, selitys on paljon luonnollisempi: sanaa suomettuminen ei voi Nykysuomen sanakirjassa olla, koska kirja ilmestyi vuosina 1951–1961 mutta suomettumista alettiin käyttää vasta 1970-luvun alussa. Väitteessä ilmeni taas se yleinen harhakäsitys, että Nykysuomen sanakirjaa olisi uusissa painoksissa päivitetty. Näin ei ole. Sisältö on A:sta Ö:hön sama kuin ensimmäisessä painoksessa. Uusimmatkin sanat ovat siten 1950-luvulta.

Uudempaa sanastoa on etsittävä Suomen kielen perussanakirjasta (1990–1994), CD-Perussanakirjasta (1997) ja Kielitoimiston sanakirjasta (2005). Ne ovat Nykysuomen sanakirjan perillisiä, eivät sen päivityksiä. Niistä kaikista suomettuminen löytyy.

Eräänlaisena ”Nykärin” päivityksenä ennen Perussanakirjan valmistumista tosin julkaistiin 1979 Kielitoimistossa koottu Uudissanasto 80, joka sisältää 1960- ja 1970-luvun sanastoa. Se lienee ensimmäinen sanakirja, jossa sana suomettua on hakusanana. Se määritellään siinä näin: ”(pol. halv.) länsivaltioista: joutua Suomen tavoin Neuvostoliiton vaikutuspiiriin”.

Suomettuminen mainitaan kyllä sanakirjoissa jo aiemminkin, mutta toisen sanan selitteenä. Nykysuomen sivistyssanakirjassa (1973) se esiintyy sanan Finnlandisierung suomennoksena ja Sakari Virkkusen Fraasisanakirjassa (1974) suomalaistetumman muodon finlandisoitua selitteenä. Kuten tunnettua, Finnlandisierung-sanaa olivat länsisaksalaiset poliitikot alkaneet käyttää 1960-luvun loppupuolella Suomen varovaisuuspolitiikkaan viittaavana iskusanana.


Mutta kuka keksi Finnlandisierung-sanalle käännöksen suomettuminen? Kielitoimiston silloinen johtaja Matti Sadeniemi suositteli sitä vuonna 1971 neuvoteltuaan asiasta ensin kielilautakunnassa. Kielitoimiston arkistosta löytyy tieto, että sanan varsinainen isä olisi kuitenkin ollut Matti Kuusi.

Neuvostoliiton romahdettua 1990-luvun alussa suomettuminen jäi virattomaksi. Niinpä se on alkanut saada uutta, epäpoliittisen neutraalia käyttöä, lähinnä suomalaistumisen synonyyminä. Suomettumista ilmenee muun muassa kodin tekstiilien kuvioinnissa ja värityksessä siten, että tyyli on muuttunut yksinkertaisemmaksi. Konserttitarjonta suomettuu, kun liian kalliiden ulkomaisten artistien sijaan turvaudutaan suomalaisiin. Joku ulkomailla asumisen hyviä puolia hehkuttanut valittaa, miten suomettuminen eli suomalaiseen tyyliin tottuminen alkaa pian kotiinpaluun jälkeen.

Myös kielioloihin suomettuminen liitetään, eikä vain nyt, vaan yllättäen jo vuoden 1847 Suometar-lehden artikkelissa, jossa pohditaan, koska voitaisiin ottaa koulukieleksi suomi: ”– – niin kävisi paremmin laatuun opettaa Ruotsin kielellä, kunnes kaikki ehtisivät suomettua.”


TARU KOLEHMAINEN

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 28.6.2005.