Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Sorsia sorsia

Kieli-ikkunoiden lukijapalautteessa ovat muutamat kiinnittäneet huomiota verbiin sorsia, jonka käyttö heidän mukaansa on viime vuosina kovasti yleistynyt. Mistä tulee verbi sorsia? Kuinka kauan sitä on käytetty?

Sorsiminen ei ole niin uusi sana, kuin monet näyttävät luulevan. Kielitoimiston sanakokoelmasta löytyy muutama sorsia-sanalippu jo 1960-luvulta, mm. Hannu Salaman teoksesta Minä, Olli ja Orvokki (1967). Murrearkistossa on huomattavasti varhaisempaa tietoa: sorsia-verbi on tavattu Ikaalisista 1937. Näiden ja eräiden muiden tietojen perusteella voi uumoilla, että sorsia olisi kenties lähtenyt leviämään Tampereen seudulta.

Sanakirjoihin sorsia on kelpuutettu aika myöhään: ensimmäisenä Suomen kielen perussanakirjaan 1990-luvun alussa. Siellä sanan tyylilajiksi ilmoitetaan ”leik.” (olisi voinut olla myös ”ark.”) ja siitä viitataan verbiin sortaa. Samalla tavoin sorsia esitetään 2006 ilmestyneessä Kielitoimiston sanakirjassa.

Mutta onko sorsia-verbin nykykäyttö enää leikillistä tai arkista? Sorsimista tapaa nimittäin jo varsin asiallisen tuntuisissa yhteyksissä: ”Pieniä puolueita sorsitaan.” ”Keski-Suomea sorsittu liikennehankkeissa.” ”Ketäpä ei koulussa olisi sorsittu.”

Sen verran puhekielinen sorsia-verbin sävy kuitenkin edelleen on, että se vie uskottavuutta vakavasta asiasta: ”Puutteelliset tuottavuusmittarit sorsivat työntekijöitä.” ”Naisia sorsittiin palkkajaossa entiseen tapaan.”  Ja ainakin seuraavassa sorsia on paha tyylirikko: ”Juutalaisia on sorsittu vuosisatoja.” 

Mistä sorsia sitten on kieleen tullut? Sorsan kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, vaikka sitäkin selitystä joku kysyjä on tarjoillut. Vaikka sorsia ei kovin vanha olekaan, sanan – tai oikeammin muodon – alkuperän selitystä pitää lähteä kaivamaan kielihistoriasta.

On joukko verbejä, joiden yksikön 3. persoonan imperfektissä on vanhastaan esiintynyt vaihtelu ti ~ si: kieltää: kielsi (~ kielti), piirtää: piirsi (~ piirti), suoltaa: suolsi (~ suolti), huutaa: huusi (~ huuti), tietää: tiesi (~ tieti), murtaa: mursi (~ murti), pyytää: pyysi (~ pyyti) jne. Näiden verbien imperfektiin on yleiskielessä siis vakiintunut si, vaikka monissa murteissa ti-muoto on tutumpi.

Eräissä tämän tyypin verbeissä on kuitenkin käynyt päinvastoin: yleiskielessä onkin ti-muoto: kyntää: kynti (ei: kynsi, koska se on myös kynsiä-verbin imperfekti), noutaa: nouti (ei: nousi, koska se on myös nousta-verbin imperfekti).

Joissain verbeissä esiintyvät ti- ja si-imperfekti samanarvoisina: kiitää: kiisi~kiiti, yltää: ylti~ylsi. Tähän kohtaan kuuluu myös sortaa: sorti, sillä sanakirjojen mukaan sorsi-muotokin on yleiskielessä mahdollinen, joskin harvinainen.

Nyt taidetaan lähestyä sorsia-verbin alkuperän selitystä. Voi olla, että imperfektimuoto sorsi on harvinaisena tuntunut sen verran kummalliselta, että se onkin irronnut itsenäiseksi verbiksi, alun perin ehkä leikkimielisenä väännöksenä. Tälläkin tavalla uusia sanoja saadaan kieleen.


TARU KOLEHMAINEN

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 10.6.2007.