Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Soi, sana kultainen

Ylihuomenna tulee kuluneeksi 200 vuotta J. L. Runebergin syntymästä. Juhlavuoden edellä virisi tässä lehdessä keskustelu siitä, pitäisikö Maamme-laulu kansallislauluna korvata Finlandia-hymnillä.

Yksi Maamme-laulun puoltajien perusteista oli, että Maamme on helpommin yhteislauluna laulettavissa. Aivan pulmaton laulettava Maamme-laulu ei silti ole. Suomenkielisen tekstin ensimmäisen säkeistön toista säettä soi, sana kultainen kuulee laulettavan kahdella tavalla: joko ponnekkaasti kehottaen (sois sana kultainen!) tai vain toteavasti (soi sana kultainen).

Jälkimmäinen laulutapa on yleinen mutta laulun tekstin kannalta väärä. Väärän tulkinnan aiheuttaa se, että kirjoituksessa soida-verbin imperatiivi eli käskymuoto ja indikatiivi eli ns. tositapa eivät eroa toisistaan. Puhuttaessa – ja siten myös laulettaessa – ero on kuultavissa. Käskymuotoon kuuluu ns. loppukahdennus eli jäännöslopuke (sois sana kultainen), indikatiivimuotoon ei (soi sana kultainen). – Kaikissa murteissa loppukahdennusta ei tosin ole: mm. Kymenlaakson ja Porin seudun murteista se puuttuu.

Indikatiivimuotona puolestaan verbinmuoto soi on myös puheessa kaksitulkintainen: se voi olla joko nykyhetkeä ilmaiseva preesens (laulu soi nyt komeasti) tai mennyttä aikaa ilmaiseva imperfekti (eilenkin laulu soi).

Viimeaikaisen pilkkukeskustelun kannalta on hyvä panna merkille, että Maamme-laulun suomennostekstissä soi-muodon paljastaa käskyksi oikeinkirjoitus, pilkun käyttö soi-sanan ja käskyn kohteen välillä: soi, sana kultainen ei voi olla toteamus, vaan se on kiistatta käsky. Tulkinta ratkeaa myös Runebergin ruotsinkielisestä alkutekstistä, jossa runoilija käyttää imperatiivia: ”Ljud högt, o dyra ord!”

Soi on pulmallinen muissakin lauluteksteissä. Radiokuuluttajien ammattitaitoa mittaa, osaavatko he ääntää oikein Oskar Merikannon Heikki Ansan sanoihin säveltämän laulun Soi vienosti murheeni soitto nimen. Nimen kirjoitusasun perusteella ei voi ratkaista, onko soi imperatiivi vai indikatiivi. Ongelma ratkeaa laulun viimeisen säkeistön sanoista: ”Soi vienosti, murheeni soitto, / soi hellästi, kaihoni, soi! / Mut hellimmin helise hälle, / joka murheen mun rintaani toi.” Pilkutus ja samassa yhteydessä esiintyvä helistä-verbin imperatiivi helise osoittavat, että myös soi on imperatiivi. Laulun nimi lausutaan siis soiv vienostim murheeni soitto.

Laulu, jossa soi-muodon imperatiivius ehkä kaikkein useimmin jää huomaamatta, on virsi 462, A. V. Koskimiehen Soi kunniaksi Luojan. Havaintojeni mukaan useimmiten lauletaan ”soi kunniaksi Luojan”, vaikka laulun alun tulisi kuulua ”soik kunniaksi Luojan”. Sen, että soi on imperatiivi, paljastaa pilkun ja huutomerkin käyttö: ”Soi kunniaksi Luojan nyt, virsi kiitoksen, tuon kaiken hyvän tuojan ja suojan ainaisen!” Se taas, että useimmat eivät tässä soi-sanaa käskyksi hahmota, voi johtua siitä, että aiemmasta, vuoden 1938 virsikirjasta tämä pilkku puuttui. Pilkuilla on siis merkitystä myös kaunokirjallisissa teksteissä.


HEIKKI HURTTA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 3.2.2004.