Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Sirahveja savannilla

Vanhaa tietosanakirjaa selaileva hieraisee silmiään: onko kuvassa tosiaan ”sirahvilauma” savannilla? Eikö ”sirahvi” olekaan lastenkielen leikkisana, vaan ennen kirahvia ihan virallisesti käytössä ollut termi?

Sana kirahvi on kotoisin sieltä, mistä eläinkin: Afrikasta. Suomeen se on tullut monen mutkan kautta muiden kielten välityksellä. Sana on tunnettu Suomessa 1800-luvulta alkaen kirjoitusasuissa giraffi, kirahwi ja sirahvi. 1900-luvun alkupuolen tietosanakirjoissa esiintyy yleensä sirahvi, jolle annetaan rinnakkaismuodot kirahvi ja giraffi. Vielä Nykysuomen sanakirjassa kirahvin rinnalla mainitaan sirahvi; kirahvi näyttää yksinomaistuneen vasta 1960-luvulla. 70-luvun Nykysuomen sivistyssanakirjassa sirahvi on edelleen hakusanana, mutta sitä pidetään ”hylättävänä tai tarpeettomana”. Uusimmista sanakirjoista sirahviparka on kokonaan kadonnut. Kielen kanssa askaroivat tietävät, että rajanveto s- ja k-kirjainten välillä ei aina ole helppoa. Esimerkiksi suomen murteisiin ruotsista saaduissa alun perin k- ja sk-alkuisissa sanoissa on sellaisia, joilla on sekä k- että s-alkuinen muoto, esimerkiksi keksi ja seksi, kinkku ja sinkku, körtti ja sörtti. Yleiskieleen on tavallisesti vakiintunut k-alku. Helsingin slangissa joistakin ruotsin k-alkuisista sanoista on tullut alkukielen ääntämystä mukailevasti ts-alkuisia: tseba ’keppi’, (ruotsin käpp); tsennata ’tuntea’ (ruotsin känna).

Miten sitten käy englannista suomeen lainautuvien sanojen c:lle? Ääntämys yleensä ratkaisee, niin että esimerkiksi k-llisena ääntyvästä countrystä tulee suomessa kantri. Kirjoitusasu voi myös säilyä vieraana, vaikka sanalla olisi ollut vuosikymmenet aikaa mukautua suomen järjestelmään. Esimerkiksi sanasta city ei ole tullut ”sitiä”.

Vierassanojen taustalla on usein latina, jonka c:n korvaamisessa on omat ongelmansa. Klassisessa latinassa c on ääntynyt k:na, mutta myöhemmässä latinassa (ja siitä kehittyneissä kielissä, mm. ranskassa) tiettyjen äänteiden yhteydessä s:nä. Tähän perustuu se, että latinasta suomeen saaduissa sanoissa c:n vastineena on toisinaan k, toisinaan s. Joissakin on vaihtoehtoina molemmatkin muodot (kritikoida ~ kritisoida).

Sille lukijalle, joka taannoin toivoi k:n ja s:n välillä valitsemisen ongelmaan ”yksinkertaista ja selvää sääntöä”, edellä esitetty lienee pettymys. Ohjenuorana voi kuitenkin muistaa, että lainanantajakielen ääntämys on tärkeä kriteeri niin c:tä kuin muitakin vieraita kirjaimia suomeen sopeutettaessa.


RIITTA ERONEN

Julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 27.6.2000.