Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Simaa simasuille

Vappujuomana tavallista nykyisentyyppistä makeaa simaa lienee Suomessa nautittu 1700-luvulta alkaen, aluksi kartanoissa. Yleiseksi juomaksi se levisi melko myöhään, sillä vanhassa maatalouskulttuurissa simanteossa tarvittu sokeri tai hunaja oli kallista ostotavaraa. Vanhastaan oli makeahkoksi juotavaksi laskettu keväisin koivuista mahlaa, joskus kerätty syksyllä hunajaa ja keitelty kummastakin juomaa lähinnä juhliksi. Talvisin, kun lehmät olivat ummessa, oli monin paikoin tarjolla maitotuotteiden korvikkeita, jotka tehtiin ruisjauhoista imellyttämällä tai valmistettiin nauriista. Näillä juotavilla oli monta nimeä, muiden muassa sima-sanan johdokset simo, simu ja simukka.

Nimitys sima on luultavasti Skandinavian kautta tullut germaaninen laina. Vanhoissa kansanrunoissa se esiintyy hunajaa tarkoittavan mesi-sanan parina, usein loitsuissa, joissa mehiläinen lähetettiin hakemaan parantavaa voidetta: ”Mehiläinen ilman lintu, Nouse siipesi nojahan, Kanna mettä Metsolasta, Simoa Tapiolasta, Mesi keitä kielelläsi, Sima suussasi sulaja, Kipiöille voiteheksi.” Myös vanhimmat sanakirjat mainitsevat sanalle sima vain merkitykset ’kukkien makea neste, hunaja’.

Kukkien nesteestä tai hunajasta juomaksi sima näyttää muuttuneen Elias Lönnrotin päätelmien johdosta. Rakentaessaan Kalevalan uutta laitosta 1840-luvulla hän lisäsi käsin ensimmäisen laitoksen välilehdille kansanrunoista säkeen ”Tuop sie tuopilla olutta”, mutta muuttikin painotekstiin oluen simaksi: ”Tuop' on tuopilla simoa, kanna kaksi-korvasella – – Anna Wäinölän ukolle – –." Kansan suusta saatuna ei simajuoma-säettä ole tavattu, mutta Lönnrotin tulkinta ’juoma’ perustuu nähtävästi säepariin ”Siellä miehet mettä juovat, simoa sirettelevät”. Sanakirjassaan (1880) Lönnrot antaa siretellä-sanalle ensin merkitykset ’särpää, ryypiskellä’ ja kansanrunojen pohjalta esimerkin ”miehet sirettelevät simaa”. Toiseksi hän mainitsee merkityksen ’tihkua, heruttaa, tiputtaa, valuttaa, puristaa irti’ ja esimerkin ”siretellä maitoa utaresta”. Toisen ryhmän merkitykset näyttävät vanhemmilta kuin runosäkeiden pohjalta esitetyt. Siman sirettely onkin ollut alkuaan hunajan puristamista mehiläisen kennosta. Lönnrot kuitenkin käytti päätelmänsä tuloksia myös Tulkki-sanakirjassa (1847), jossa ruotsin mjöd on suomennettu sanalla sima. Tämän jälkeen uusi merkitys alkoi nopeasti levitä muihin sanakirjoihin ja sitten yleiseen käyttöön.

Entä simasuu? Se ei kuulu nykyisen yleiskielen perussanastoon. Nykysuomen sanakirjassa (1951–1961) simasuu on selitetty sanalla mesisuu eli ’metinen, mairea suu, hymysuu’, esimerkiksi ”kääntyä jonkun puoleen tai sanoa jotakin simasuin – – ja ainahan tuolle olet simasuuta näyttänytkin (= hymyillyt, ollut ystävällinen)”. Kalevalan esimerkistä ”Simasuu Tapion neiti” sekä lauseesta ”Ja nainen uskoo aina simasuita!” näkyy lauseopillisesti toisenlainen käyttötapa: simasuu on niissä ’sellainen, jolla on simainen suu, sulosuinen, mairea, mielistelevä’. Kyseessä on tietysti siman vanhempaan merkitykseen perustuva kuvallinen käyttö: meden tai hunajan makea maku saa suun hymyyn, ja hymy voi olla ystävällinen ja miellyttävä, mutta myös liian makea – kuten nykyinen vappusimakin.


LEENA SARVAS

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 1.5.2001.