Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Sanat ja asenteet

Vanhastaan on totuttu ajattelemaan, että kieli kuvaa todellisuutta; todellisuus siis luo kielen. Nykyään on kuitenkin entistä enemmän kiinnitetty huomiota siihen, että kieli ei välitä vain tosiasioita vaan myös tunteita ja arvoja. Samalla kun se heijastaa kielenkäyttäjän asenteita ja toimintaa, se myös muokkaa näkemyksiä maailmasta ja ihmisistä; kieli siis myös luo todellisuutta.

Se, että kielenkäyttö heijastaa arvojamme ja asenteitamme, on toki otettava huomioon, jottemme ainakaan tahallamme loukkaisi ketään. Tästä huolesta nousevat muun muassa kysymykset, voiko enää puhua neekereistä tai mustalaisista. Välillä tulee kyllä mieleen, mennäänkö leimaamisen pelossa kuitenkin liiallisuuksiin. Voiko kohta enää mistään sanoa mitään?

Miten voi puhua vaikkapa jossain kehitysmaassa tehtävästä avustustyöstä, jos pitää häivyttää se eriarvoisuutta ilmentävä tosiasia, että toinen on antava ja toinen saava osapuoli? Siispä keksaistaan termi kehitysyhteistyö!

Lähetystyössäkin pyritään nykyään valitsemaan sanat entistä tarkemmin kohdemaan oloista puhuttaessa. Tällaista kielenpuhdistusta harrastettiin äskettäin erään lähetyslehden artikkelissa: Ihmisasumuksia ei sovi nimittää mökeiksi, majoiksi eikä ainakaan hökkeleiksi, vaan ne ovat neutraalisti koteja tai taloja. Taikauskon, noituuden ja poppamiesten sijaan olisi puhuttava kulttuurirituaaleista, perinteisestä lääkinnästä ja perinteisistä lääkäreistä.

Tulisi välttää myös leimoja sivistynyt, sivistymätön ja primitiivinen ja viljellä mieluummin perinteinen-sanaa tai kulttuuri-alkuisia ilmauksia. Pakana on tietenkin täysin pannassa; tilalle on ehdotettu muun muassa toisinuskovaa (?!).

Suuntaus on periaatteessa ymmärrettävä ja hyvä, sillä varmasti monista lähetystyön ilmauksista on heijastunut väärä, ylemmyydentuntoinen asenne ”käännytettäviin”. Mutta ainakin siinä on jo ylilyönnin makua, jos enää ei voi puhua kansallisesta kirkosta tai lähettävästä ja vastaanottavasta kirkosta tai jos tosissaan mietitään lähetysasema-sanasta luopumista. Itse lähetys-sanakin on kyseenalaistettu: sitä pidetään merkitykseltään liian yksisuuntaisena siihen nähden, millaisesta vuorovaikutusprosessista nykyajan lähetystyössä on kysymys.

Amerikkalaiset näyttävät pelkäävän sanoilla leimaamista vielä enemmän kuin me. Hipoo jo neuroottisuutta, jos kehitysmaasta puhuttaessa ei riitä edes mitäänsanomattoman neutraali kolmas maailma, neljännestä nyt puhumattakaan; soveliaampi ilmaus on nyt Two Thirds World (kaksi kolmasosaa maailmasta).

Tässä oravanpyörässä menevät sanakirjat nopeasti uusiksi.


TARU KOLEHMAINEN

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 21.1.1997.