Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Ruumis, kalmo ja keho

”Uhrin kalmo löytyi puistosta”, kerrottiin tässä lehdessä kesän alussa järkyttävän surmatyön jälkeen. Monena päivänä sen jälkeen kysyttiin Kielitoimistosta kalmo-sanasta. ”Eikö se tarkoita kuolemaa”, kysyi joku. ”Eikö se merkitse hautaa”, kysyi toinen. Joitakin kummastutti muuten vain kalmo normaalissa rikosuutistekstissä.

Ei ihme, että kalmo herättää kysymyksiä. Sitä ei ole näkynyt juuri muualla kuin sanakirjoissa. Kalmo on kuitenkin niin lähellä kalma-sanaa, että se sekoittuu helposti siihen. Ylätyylinen kalma merkitsee nykykielessä kuolemaa; varhemmissa lähteissä näkyy myös vainajan ja ruumiin merkitys (vrt. kalman haju). Murteissa ja sukukielissä se tarkoittaa monia muitakin kuolemaan liittyviä asioita, mm. hautaa ja hautausmaata.

Huvittava esimerkki kalman ja kalmon sekaantumisesta näkyi keväällä ”Kauniit ja rohkeat” -sarjassa, jonka yksi osa oli otsikoitu ”Kalmon merkitsemä Becky”. Kalmaa eli kuolemaa kai tarkoitettiin.

Kalmo-sanan yllättävältä tuntuva käyttö sanomalehdessä ruumiin sijasta kertoo ehkä sanan muustakin ”tulemisesta”. Ainakin seikkailuroolipelien kauhugalleriassa kalmoja esiintyy. Silloin kun kalmo-uutisointia on lehdissä näkynyt, se on yleensä liittynyt hyvin vanhoihin ruumiisiin, esimerkiksi kivikautisiin tai Kannakselta Suomen multiin siirrettyihin. Senkin tähden rikosuutisen verekseltään löytynyt kalmo ehkä oudoksuttaa.

Miten kalmo on tullut kieleen? Se on tekosana, joka liittyy läheisesti ruumiiseen liittyvän toisen sanakeksinnön, kehon, syntyyn ja aikaan runsas puoli vuosisataa sitten.

Agricolan ajoista lähtien ruumis on kattanut sekä elävän että kuolleen ruumiin merkityksen. Vuonna 1945 heräsi lääkäripiireissä kuitenkin ajatus, että lääketieteessä olisi usein tarkoituksenmukaista erottaa nämä käsitteet toisistaan. Siksi niille alettiin tosissaan etsiä erillisiä nimityksiä. Lääketieteen sanastolautakunnan ja juuri perustetun Kielitoimiston ensimmäisen hoitajan Hannes Tepon yhteistyön tuloksena luotiin elävää ruumista merkitsemään sana keho. Aivan tyhjästä sitä ei temmattu: keho löytyy Lönnrotin sanakirjasta kehän synonyyminä, joskin merkittävämpi malli lienee tullut virosta, jossa sanalla keha on elävän ruumiin merkitys.

Ruumis-sanan oli tarkoitus säilyä edelleenkin yläkäsitteenä eli merkitä sekä elävää että kuollutta ruumista. Mutta keho, joka alun perin kehitettiin lääketieteen erikoiskielen tarpeisiin, alkoi työntyä yleiskieleenkin. Kun kuolleelle ruumiille ei heti löytynyt omaa sanaa, kuolleen merkitys alkoi yhä vahvemmin siirtyä ruumis-sanalle. Tällainen käsitesekaannus ei tietenkään ollut yleiskielen kannalta toivottavaa.

Jotta ylä- ja alakäsitteiden hierarkia pysyisi järjestyksessä, kielenhuollon ylin elin, kielilautakunta, sorvasi 1948 kehon pariksi kuolleen ruumiin merkitykseen sanan kalmo, kalman pohjalta. Kalmo ei kuitenkaan saanut kovin innostunutta vastaanottoa. Siksi paine ruumiin kuolettamiseen jatkui. Jotkut ovat myöhempinä vuosina pyrkineet siihen kehitykseen aktiivisesti vaikuttamaankin ja vaatineet myös kielenhuoltajia mukaan.

Edelleenkin ruumiilla tarkoitetaan sekä elävää että kuollutta. Jos olisi päätetty rajata vuosisatoja käytetty ruumis-sana vain kuolleen merkitykseen, mitä silloin olisi tehty tunnetuille elävän ruumiin sanonnoille, kuten ”terve sielu terveessä ruumiissa”, ”olla hyvissä sielun ja ruumiin voimissa”, ”rääkätä ruumistaan”, ”ruumiinvoimat”, ”ruumiinrakenne” tai ”joutua ruumiintarkastukseen”?


TARU KOLEHMAINEN

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 3.7.2001.