Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Ruokoja kaislakattoon

Joitakin viikkoja sitten tämän lehden kulttuurisivuilla kerrottiin pikkupoikien majanrakennuspuuhista. Artikkelin otsikkona oli ”Kaislakatto kestää kaatosateen”. Kuva kuitenkin paljasti, että kattoa ei tehty kaisloista vaan ruo’oista.

Virhe toistui myös tekstissä. Itse asiassa ruoko-sanaa ei mainittu tekstissä lainkaan. Sen tilalla oli johdonmukaisesti kaisla. Vaikka sekä kaisla että ruoko kumpikin ovat kasveja, joilla on pitkä, vedestä ylös pistävä varsi, ne tieteellisessä luokituksessa kuuluvat eri heimoon.

Pitäisikö ruo’on sekoittamisesta kaislaan huolestua? Onko kyseessä uusi todiste siitä, että nykyajan ihminen on vieraantunut luonnosta, siitä, että kaupunkilaislapsi ei enää välttämättä erota mäntyä kuusesta puhumattakaan että erottaisi ohran rukiista?

Asian voi nähdä toisinkin: tiedemiehen luokitus ja maallikon luokitus eivät aina vastaa toisiaan. Samoin kuin nimitystä heinä käytetään heinäkasvien heimoon kuuluvien kasvien lisäksi muistakin heinää muistuttavista kasveista, on nimitystä kaisla yleisesti käytetty muistakin kuin varsinaisista kaisloista: ruo’oista, kortteista, osmankäämeistä, vihvilöistä. Heinä ja kaisla ovat olleet kaikenlaisten heinämäisten ja kaislamaisten kasvien yleisnimityksiä.

Se, että tiedemiehen käsitteistö on paljon hienojakoisempi kuin maallikon, johtuu kummankin erilaisista tarpeista. Maallikon kannalta on samantekevää, ovatko kitkettävät kasvit savikoita, lutukoita, hatikoita, peippejä vai kattaroita. Hänelle riittää tieto siitä, että ne kaikki kuuluvat samaan ei-toivottavien kasvien ryhmään.

Vanhoissa kansanmurteissamme kasvien nimitysten määrä on paljon rajallisempi kuin nykyajan kasvikirjoissa. Useimmiten vain ne kasvit, joita on käytetty ravinnoksi tai lääkkeiden valmistukseen, ovat saaneet oman nimen. Sellaisia kasveja, joita on pidetty rikkaruohoina, ei yleensä ole yksilöity. Ne mainitaan vain luokkana, paskaruohoina.

Sanotaan, että Etelä-Pohjanmaalla olisi vanhastaan tunnettu ainoastaan kaksi pikkulintua: peippuunen ja mettäpeippuunen. Havainto tukee äsken esitettyä teoriaa, että vain ihmisen kannalta hyödylliset lajit on nimetty. Pikkulinnut ovat olleet hyödyttömiä; ne ovat olleet liian vähäpätöisiä ravinnoksi.

Eikö lintujen nimitysten niukkuus Pohjanmaalla sittenkin osoita heikkoa eläinten tuntemusta, seikkaa, joka kärjistyneimmässä muodossaan ilmenee siinä, että pohjalaiset nimittävät lehmiäkin itikoiksi? Tuskin sentään! Lehmän nimittäminen itikaksi on paremminkin osoitus pohjalaisesta huumorista. Onhan lehmällä ja itikalla sitä paitsi jotain yhteistäkin: toinen ynisee ja toinen inisee.


MATTI VILPPULA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 2.7.2002.