Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Rappeutuuko kieli?

Kielestä kiinnostuneet maallikot tuovat usein esiin aidon huolensa kielen rappeutumisesta, ”huonona kielenä” pidettyjen piirteiden lisääntymisestä. Kielentutkijan vastaus tähän huoleen on monesti se, että kieli ei rappeudu vaan muuttuu; tutkija voi myös osoittaa, että rappiona pidetty piirre onkin hyvin vanhaa kielen ainesta, ehkä monissakin murteissa tavallista.

Asia ei kuitenkaan ole näin yksioikoinen. Kun julkista kiroilua paheksutaan, voi toki tieteellisesti osoittaa, että vittu ja perkele ovat tuhansia vuosia vanhaa sanastoamme, lainaperua tosin molemmat. Se huoli, jota ilmiöstä on tunnettu, ei koskekaan kielen vaan kielellisen kulttuurin, kielellisten käytöstapojen muuttumista tai rappiota.

Silti on sellaisia kielen aloja, joissa rappeutumisesta puhumisen ei voi katsoa olevan epätieteellistä saati vanhanaikaista. Suomen ja monen muun keskikokoisen eurooppalaiskielen muotoutuminen nykyisenlaiseksi kulttuurikieleksi on vaatinut pitkäjänteistä tietoista toimintaa, mm. sanastonkehittelyä. Kun nyttemmin varsinkin tietotekniikan kehitys tuo tulvimalla raakalainoja englannista ja kun monilla aloilla ei ilmeisesti halutakaan kehittää omakielistä termistöä, on uhkaamassa kielen käyttöalan kaventuminen. Erityisen suurena uhkana on opetuksen ja yritysten työskentelyn muunkielistyminen. Jos suomalainen on vielä sanokaamme 1970-luvulla voinut äidinkielellään puhua ja kirjoittaa kaikista keskeisistä arkensa asioista, mutta jos 2000-luvun ensikymmenellä se yhä useammille on mahdotonta, voi hyvinkin puhua kielen rappiosta: kieli ei riitä enää samaan kuin ennen.

Kielitieteellisesti kiistatonta on myös se, että kuoleva kieli ennen katoamistaan yleensä kokee niin rajuja muutoksia, että voi puhua rappiosta: kun puhujia on yhä vähemmän ja kun kieltä käytetään yhä harvemmissa tilanteissa, puhujat muuttuvat epävarmoiksi eivätkä enää hallitse kielen järjestelmää. Näin on voinut käydä esimerkiksi Skotlannin gaelilaisyhteisöissä ja Viroon sotien jälkeen muuttaneiden virolaistuneiden inkerinsuomalaisten keskuudessa.

Useimpien maailman kielten asema ei enää ole turvallinen. Englannin kielen asema on kiistattoman vahva, mutta pienehköjen kielten rappiosta voi ollakin huolissaan. Siksi jokaisen kielestä huolestuneen kannattaa miettiä, mitä hän itse voisi tehdä sen takaamiseksi, että äidinkielen käyttömahdollisuudet eivät kapenisi. Markkinavoimista tuskin on kielen pelastajaksi, niin tehokkaasti ne näyttävät toimivan pienten kielten ja kulttuurien vahingoksi.


HEIKKI HURTTA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 4.9.2001.