Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Pönötystä ja patsastelua

Markku Koski kirjoitti äskettäin Vieraskynä-palstalla (HS 28.5.2005) pönötyspolitiikasta. Sitä edustavat esimerkiksi pääministeri, joka poseeraa kuvaajille Japanin-vierailullaan rockyhtyeen kanssa, ja amerikkalainen senaattoriehdokas, joka vaalikiertueellaan taputtelee äänestäjien lapsia ja koiria. Pönötysjournalismia puolestaan harrastaa se toimittaja, joka tuppautuu samaan valokuvaan maailmankuulun haastateltavansa kanssa.

Huomion kohteeksi hakeutuminen ja julkisuudessa paistattelu – linssiluteena viihtyminen – ei ole uusi ilmiö. Sana pönöttää ei myöskään ole uusi, vaikka se on päässyt vasta Kielitoimiston sanakirjaan, joka ilmestyi puolisen vuotta sitten. Esimerkiksi vanhassa kirjallisuudessa tätä sanaa on kyllä käytetty. Pietari Päivärinta kertoo, miten ”taasen pönöttivät hinkalot kukkurapäänä viljaa” (1909), ja Heikki Toppilan romaanissa komea uudisrakennus ”pönötti siinä jokiahteella” (1935).

Nykyisin esimerkiksi johtokunta pönöttää ryhmäkuvassa, frakkiherra vuosijuhlassa, pingviini lumilakeudella ja loistoristeilijä satamassa. Pönötykseen liittyy siis valtaa ja vaurautta, arvokkuutta ja mahtipontisuutta, virallisuutta ja kankeutta. Pahanilkisesti tai itseironisesti arvioiden pönöttäjä on esiin pyrkivä, asemaansa korostava, omahyväinen ja turhantärkeä jäykistelijä.

Teonsana pönöttää perustuu sanaan pönäkkä, joka tarkoittaa jäykkää, tukevaa, lihavaa, ylpeää, kopeaa ja mahtailevaa. Sanan pönöttää malleja ovat esimerkiksi tököttää, jököttää ja könöttää, jotka merkitsevät jäykkänä paikallaan olemista.

Pönötyksen keskeinen piirre on liikkumattomuus, jähmeä pönäkkyys. Kun pönöttäjä sitten lähtee liikkeelle, hän astelee arvokkaasti, rinta pystyssä, juhlallisen ja koppavan näköisenä – patsastelee. Patsastelija voi olla yleisellä paikalla liikuskeleva merkkihenkilö tai pintajulkkis tai vaikkapa pihamaalla käyskentelevä kukko.

Vanhastaan patsastella-sanalla on kuvattu liikkumista. Nyt voi lehdestä lukea jopa, että ”johtoryhmän potretissa patsastelee edelleen vain miehiä” ja että tien varsilla ”patsasteli hienoja huviloita”. Sananvalinta varmaan ihmetyttää monia; tässähän on kysymyksessä pönöttäminen!

Verbi patsastella yhdistyy sanaan patsas, ainakin kielitajussa. Lähtökohtana on kuitenkin ruotsin kielen sana spatsera, joka tarkoittaa kävelemistä, jaloittelemista, kävelyllä olemista. Tämä lainasana esiintyy murteissa yleisimmin muodossa paseerata. Paseeraaja kävelee ajankulukseen maantiellä tai esimerkiksi ajatuksissaan edestakaisin lattialla. Vanhassa puhekielessä spatseerata- tai spaseerata-sanaa on käytetty hienosta herrasta, joka kävelee kadulla keppiä heiluttaen.

Suomalainen suhtautuu pönöttäjään ja patsastelijaan pilkallisesti tai vähintään huvittuneesti. Lajin edustajan tunnistaa suvereenisti myös Kankaanpään pikkupoika, varmaankin Elias, jonka Väinö Linna panee Täällä Pohjantähden alla -teoksessa huutelemaan ohikulkijalle: ”Onko tulla patka houtuitta, kut niin tälkeen näkötenä kävelet?”


MAIJA LÄNSIMÄKI

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 26.7.2005.