Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Pappi ja poppamies

Lainasana lienee semmoinen kielitieteen termi, jonka myös muut kuin kielitieteilijät laajalti tuntevat. Sellaiset lainasanat ja -ilmaukset, jotka maallikkokin – ainakin, jos osaa englantia – helposti tunnistaa lainoiksi (trendi, case, pitkässä juoksussa) myös herättävät erisuuntaisia tunteita: Joidenkin mielestä hyvää vastinetta ei ole tai vastine ei ilmaise täsmälleen samaa. Toisten mielestä taas tällainen lainasanojen käyttö on joutavaa hienostelua ja pinnallisuutta.

Joskus on huomautettu siitä, että lainasana on nimityksenä oikeastaan epätarkka. Sanalainaa ei tarvitse palauttaa, joten tarkempaa olisi puhua vaikkapa ottosanasta. Suomen kielessä lainasana on jo itsessään lainaa, nimittäin ns. käännöslaina, varmaankin ruotsista (lånord). Vastaavaa nimitystä käytetään monissa muissakin kielissä (esimerkiksi viron laensõna, englannin loanword).

Sama sana voidaan lainata kielestä toiseen myös useita kertoja. Ja kun lainausten välillä on kulunut aikaa, ovat sekä lainanantajakieli että lainansaajakieli voineet muuttua. Tällöin lainauksen tulokset, lainasanat, ovat niin merkitykseltään kuin muodoltaankin erilaisia. Tunnettu tällainen sanapari on joulu ja juhla. Kumpikin on peräisin samasta lainalähteestä, mutta eri ajoilta: juhla on vanhempi, joulu nuorempi. Joulu on lainaa skandinaavisista kielistä, mikä näkyy jo ruotsin jul-sanasta, juhla taas skandinaavisia kieliä vanhemmasta germaanisesta kielimuodosta.

Samantapainen sanapari on pappi ja ’noitaa, tietäjää, parantajaa’ merkitsevä poppa, joka yleiskielessä on tunnetuin yhdyssanan osana (poppamies, poppakonsti). Pappi ja myös sanat risti ja pakana ovat slaavilaista alkuperää, mitä muuten on pidetty todisteena siitä, että ensimmäiset kristilliset vaikutteet ovat tulleet Suomeen idästä, vaikka vallitsevaksi täällä onkin sittemmin tullut läntinen kristillinen kirkko.

Myöhemmin on sitten venäjän ’pappia’ merkitsevä pop (genetiivi popá) poppa-asuisena lainautunut uudelleen ja tällöin varsin epäkristilliseen merkitykseen. – Ihan eri perua on suomen kielen toinen, vallankin lapsille puhuttaessa käytettävä ’kuumaa, tulta’ merkitsevä poppa-sana: sen taustana on aivan ilmeisesti lapsenkielinen tai lapsenkieltä tavoitteleva väännös polttaa-verbistä.


HEIKKI HURTTA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 19.7.2005.