Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Oudot asemot

Suomen kielen vanhimmat sanat ovat niitä, jotka voidaan sukukielten vastineiden perusteella jäljittää suomalais-ugrilaiseen (uralilaiseen) kantakieleen. Merkityksensä puolesta ne kuvastavat keskeisiä inhimillisiä toimintoja ja kivikautista luontoympäristöä. Keskeisiä suomalais-ugrilaisen kantakielen sanojen aihepiirejä ovat ihminen ja ruumiinosat (pää, käsi) sekä elintoiminnot (elää, kusta), luonto ja ajanlasku (talvi, yö), enimmät sukulaisuussuhteet (isä, anoppi) sekä erilaiset aikaan ja tilaan liittyvät abstraktiot (ennen, takana). Keskeisimpiinkin aihepiireihin liittyvää sanastoa on kuitenkin aikojen kuluessa myös lainattu (kuten napa, kaula, kesä, tytär).

Pronominit ovat monessa suhteessa poikkeuksellisia ja ongelmallisiakin. Niitä ei juuri lainata kielestä toiseen; ainakaan suomen sukukielistä ei ole voitu osoittaa yhtään varmaa esimerkkiä pronominin lainautumisesta mihinkään suuntaan. Persoonapronominit (minä, sinä, hän jne.) sisällytetään suomalais-ugrilaisen kantakielen aineksiin, vaikka ne äänteellisesti ovatkin hyvin epäsäännöllisiä: suomen persoonapronominien pitäisi sukukielten edustuksen perusteella oikeastaan olla muotoa mun, tun, sun tai mon, ton, son, kuten ne ovat nykyisissä saamen ja mordvan kielissä. Varsinkin kolmansien persoonien (hän, he) h-alkuisuus on vailla tyydyttävää selitystä; kummallisella tavalla suomen hän-pronomini muistuttaa esimerkiksi ruotsin vastaavaa pronominia han/hon, vaikka näillä ei pitäisi olla alkuperältään mitään tekemistä keskenään.

Myös ensimmäisen ja toisen persoonan yhteisistä aineksista löytyy siinä määrin yhtäläisyyksiä indoeurooppalaisiin kieliin, että niiden on ajateltu osoittavan jopa näiden kahden suuren kielikunnan yhteistä alkuperää. Persoonapronominien lainautumista kielestä tai kielikunnasta toiseen ei ole yleensä pidetty todennäköisenä. Yhtäläisyyksiä voitaisiin selittää yleisellä äännesymboliikalla. Se että ensimmäiseen persoonaan viitataan m-alkuisilla sanoilla, voisi kuvastaa sitä, että tiukasti huulet yhdessä lausuttava äänne viittaisi puhujaan itseensä. Huomionarvoista on, että turkkilaiskielissäkin tässä tehtävässä on samoin artikuloitava b-äänne (ben ’minä’). Toisen persoonan (’sinä’) merkkinä käytettäisiin vastaavasti ulospäin suuntautuvaa liikettä, jota useimmissa suomalais-ugrilaisissa ja indoeurooppalaisissakin kielissä kuvastaa pronominin alkuäänne t- tai d- (suomessakin sinä-muodon aiempi asu on ollut tinä; huomaa myös te).

On otettava huomioon sekin, että kun pronominien rakennusainekset yleensä ovat varsin minimaalisia (konsonantti + vokaali) ja kun kielet selvästi suosivat tiettyjä konsonantteja toisten jäädessä hyvinkin vähälle käytölle, on sattumankin mahdollisuus pronominien samankaltaisuudessa melkoisen suuri.


ULLA-MAIJA KULONEN

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 13.7.1999.