Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Omaa sukua

Hiljattain saimme lukea lehdestä, että kirjailija Laila Hietamies on palannut tyttönimeensä Hirvisaari ja Tiina Kaila nimeen Krohn. Nimi liittyy kiinteästi minuuteen: avionimeä ei aina koeta ”omaksi”. Oman suvun nimeen palaamiseen kerrotaankin usein liittyvän vahva tunne kotiinpaluusta.

Väestörekisterikeskuksen mukaan suurin osa eli n. 80 % vihittävistä puolisoista valitsee yhä yhteiseksi nimekseen pelkän miehen sukunimen tai vaimolle kaksoisnimen. Oman sukunimen säilyttäminen näyttää silti yleistyvän. Kun vuonna 1986 vain 8 % vihityistä vaimoista säilytti oman sukunimensä sellaisenaan, nyt heitä on jo runsas viidennes.

Kun sukunimilakia 1980-luvun puolimaissa uudistettiin, vaimon sukunimeä koskeva osuus herätti kiivaan keskustelun. Sen, että nainen säilyttäisi avioliitossakin oman sukunimensä edes yhdistämättä sitä miehen sukunimeen, katsottiin tuhoavan avioliiton ja perheen. Tuohtumusta herätti sekin, ettei sukunimestä voisi päätellä, kuka on naimisissa ja kenen kanssa. Vallitsevaa käytäntöä perusteltiin sen ikiaikaisuudella.

Vaimon ei kuitenkaan ole tarvinnut ottaa avioituessaan miehensä nimeä kovin kauan: vain vuoden 1930 avioliittolaista vuonna 1986 uusittuun sukunimilakiin saakka. Ensimmäinen sukunimilaki vuodelta 1920 totesi, että vaimolla on oikeus käyttää miehensä nimeä, mutta ei siihen vielä pakottanut.

Käytännössä tähän suuntaan oli kuitenkin kuljettu säätyläisten antaman esikuvan mukaan. Vanhastaan säätyläisvaimoille oli kirjattu asiakirjoihin oma sukunimi: esimerkiksi kenraalikuvernööri Per Brahen puoliso oli Kristina Stenbock, ei Brahe. Aatelistossa naisen sukunimellä oli merkitystä naisen oman suvun korostajana ja aviomiehen aseman tukijana.

Kehitys miehen sukunimen omaksumiseen yhteiseksi nimeksi alkoi Suomessa 1700-luvulla aateliston, papiston ja porvariston keskuudessa. Ulkomaisen mallin lisäksi vaikuttivat käytännön syyt: vuoden 1734 yleinen laki naimiskaaresta määritteli vaimon seuraamaan miehensä tilaa ja säätyä. Sama periaate oli ollut vuoden 1713 rankijärjestyksessä, joka määritteli armeijan upseeriston ja julkisten virkojen hierarkian. Myös sukunimen alettiin katsoa kuuluvan ”tilaan ja säätyyn”.

Muutos ei kuitenkaan tapahtunut yhtäkkiä. Vaimot alettiin kirjata sekä omalla että miehen nimellä tyyliin ”Annette Castrén född Fonselius”. Tätä vastaa suomen kieleen vakiintunut lyhenne o.s. eli omaa sukua. Itä-Suomen talonpoikaiston muoti tavoitti 1800-luvun lopulla. Sen monisatavuotiseen sukunimikäytäntöön kuului, että naiset säilyttivät oman sukunimensä myös vaimoina. Vanha käytäntö sinnittelikin pitkään. Vielä 1919 Kalle Heikkinen kuulutti Virallisessa Lehdessä: ”Jos ei vaimoni Roosa Emilia Pikkarainen, joka on poistunut luotani noin 18 vuotta takaperin, tule vuoden ja vuorokauden kuluttua kanssani yhdyselämää viettämään, niin katson olevani hänestä laillisesti erossa.”


SIRKKA PAIKKALA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 15.2.2005.