Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Miten puhetta kirjoitetaan?

Sanotaan, että suomea kirjoitetaan niin kuin puhutaan, mutta itse asiassa näin ei ole. Vain suurella vaivalla puhetta saa siirretyksi kirjoitukseksi niin, että se mikä alun perin kuulosti ärrävikaisen herran kiihtyneeltä puheenvuorolta kunnantalon keskustelutilaisuudessa, kirjoitettunakin kutakuinkin näyttää ärrävikaisen herran kiihtyneeltä puheenvuorolta kunnantalon keskustelutilaisuudessa. Tarkkakorvainen kuulija pystyisi ehkä vielä paikantamaan mainitun puhujan kotkalaiseksi tai kroonisen keuhkoputkentulehduksen uhriksi tai kukaties, huhhuh, molemmiksi, mutta kaikkea tätä informaatiota ei tahdo enää saada uitetuksi mukaan kirjoitettuun versioon.

Ja miksi ei? Siksi, että kirjoitusta, joka pyrkii välittämään ”kaiken”, ei kukaan välitä lukea. Puheen siirtämiseksi kirjoitettuun muotoon käytetään kolmea eri strategiaa: litterointia, editointia ja simulointia. Valinta ei ole suinkaan vapaa, vaan tarkoituksen sanelema. Karkeasti voisi luonnehtia litteroinnin kuuluvan tutkimuskäyttöön, editoinnin lehdistölle ja simuloinnin kaunokirjallisuuteen.

Litterointi on keino siirtää jälkipolville luettavaksi niin etnografisen painon alla notkuvat kansanmiehen muistelukset kuin tutkijan kaverien kahvipöytäjorinatkin. (Vakavamielinen tutkija voisi tähän huomauttaa, että nämä ovat vain kunnioitettavan tutkimuksen sivutuotteita eivätkä itseisarvoja sinänsä.)

Murteentutkijain ihanteena on ollut merkitä äännetyt äänteet huipputarkalla transkriptiolla eli kirjoitusjärjestelmällä, jossa on kaikenlaista pikkuväkästä ja -vipstaakia e:n etisyyden, k:n puolipituuden tai o:n tavallista suuremman väljyyden esittämiseen. Moderni keskusteluntutkija taas kirjoittaa keskusteluja näkösälle niin, että kaikki henkäilyt ja hekotukset tulevat mukaan, äänteiden laadusta ei sitten ihan niin väliä. Kirjoitettu keskustelu on kuin partituuri, josta voi katsoa, kuka puhui kenenkin kanssa ja kuinkakin paljon päällekkäin. Suhteelliset nopeudet ja äänenvoimakkuudet on merkitty kuin nuottikirjoituksessa ikään: kiirehtäen, forte fortissimo, sostenuto, tauko.

Editointia harrastavat toimittajat. Katsokaapa toimittajan muokkaamaa haastatellun kieltä. Ilkeä toimittaja ei jätä yhtään niinkua tai totanointa pois, jos haluaa osoittaa että haastateltava takelteli, raukka. Eihän sitä puheesta aina niin huomaisikaan, mutta kirjoitettuna jokainen niinku ja totanoin näyttää jättikokoiselta kömmähdykseltä.

Simulointi, puheen matkiminen niin että se kuulostaa luonnolliselta ja oikealta, on kirjailijan keino. Simuloinnin kompurointi on taas puhekielisesti rajoittuneen kirjailijan tavaramerkki. Lukija kiemurtelee nolostuneena henkilöparkojen päästellessä suustaan toinen toistaan kankeampia sammakkoja. Aiotko yhteen sen naisenpuolen kanssa? Miksi kukaan ei pitänyt vaarin?


TARJA HEINONEN

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 5.8.1997.