Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Mimmi polskutti käsipohjaa

Väinö Linna kuvaa Täällä Pohjantähden alla -romaaninsa yhdessä luvussa Leppäsen Aunen pulikointia järvessä. Aunen uintityylille on ominaista kova jalkojen hakkaaminen. ”Koko uintia sävytti tuloksen ja voimankäytön suunnaton epäsuhta”, kirjoittaa Linna.

Aune ei ole ollut poikkeus aikalaistensa joukossa. Heikko uimataito tai uimataidottomuus on ollut ennen yleisempää kuin nykyään. Kun uimakouluja ei ole ollut, nekin, jotka ovat osanneet uida, ovat liikkuneet vedessä omien oppiensa mukaan.

Ei ihme, että nykyiset uintilajien nimityksetkään eivät vanhastaan ole olleet käytössä. Esimerkiksi perhos- tai rintauinnista ei muutama sukupolvi sitten ole puhuttu vielä mitään. Jonkinlainen karkea jaottelu on sentään ollut. On uitu vatsallaan, mahallaan, suullaan, silmällään – ne kaikki tarkoittavat samaa – tai selällään ja syrjällään. On uitu veden päällä tai kädet pohjassa. ”Ossaat sie vee pääl uija?” – ”Em mie ossaa uija ku kääet pohjas.”

Nimitysten määrästä päätellen käsipohjan uiminen on ollut tavallista. Kun Etelä-Pohjanmaalla on uitu käsipohjaa, on uitu rapasammakkaa. (Sammakko on Pohjanmaalla ja Satakunnassa sammakka.) ”Kyllä Raunikin jo rapasammakkua uii ja präsöttää (= roiskuttaa) nott (= niin jotta) oikee.” Jossakin muualla on käsipohjan sijasta uitu pohjakruttia, rantamatikkaa tai neliköntässä. Kun on tyydytty pelkästään kahlaamaan vedessä, on menty jalkapohjaa. Uimataidotonta on kiusoiteltu sanomalla: ”Sinä uit taas kiven kanssa kilpaa.”

Itse sanaa uida käytetään murteissa väljemmin kuin yleiskielessä. Paksussa lumessa tai heinikossa kahlaaminenkin on uimista. Joku entinen kannakselainen on kertonut, miten talvella reellä ”peltoloi myöte mäntii ja hevoset uivat siel pellool”. Kun Keski-Pohjanmaan upottavilta nevoilta tehtiin heinää, ”piti uija polovia myöjen”. Samoin Kainuussa lapsi, joka ei vielä osaa kontata mutta etenee ryömimällä, mahallaan uipi.

Uintikausi on aloitettu keväällä heittämällä talviturkki pois tai jääkontti selästä. Jääkontin kantajaksi ei mielellään ole jäänyt kukaan. Ennen veteen pulahtamista on viskelty kädellä vettä maalle ja hoettu: ”Minä veteen ja näkki maalle.”

Sitä, joka joukosta viimeisenä on ehtinyt veteen, on kiusoiteltu jäniksen passin pitäjäksi. Kiire on myös uimasta tultua ollut saada vaatteet ensimmäisenä päälle, ettei vain jää hevosenkettäjäksi ’hevosennylkijäksi’.

Vanha suomalainen uimakäytäntö on noudatellut samaa ajoissa olemisen periaatetta kuin kaikki muukin. Säällisen ihmisen on kuulunut saada työnsä aikaisin valmiiksi. Viimeiseksi jääminen on ollut vetelyyden merkki.

Periaate on siis ollut tämä: Uimaan heti jäiden lähdettyä. Veteen ja vedestä pois ennen kuin toiset ehtivät. Uiminen lopetettava ennen Jaakon päivää ja kylmää kiveä olkoon helle loppukesästä miten kova hyvänsä.

Monet ovat uskollisia perinteelle edelleenkin.


MATTI VILPPULA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 5.7.2005.