Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Mikä on sepalus?

Sanotaan, että oma napa on lähin. Lähellä ovat myös oma pää, poski, silmä ja suu. Ei siis ole ihme, että niitä on nimitetty samoin sanoin jo tuhansia vuosia. Ruumiinosien nimitykset kuuluvat kielen perussanastoon, ja puhumaan opettelevalle ne tulevat myös pian tutuiksi.

Suomen kielen vanhimpia omapohjaisia, uralilaisia, sanoja ovat pään, posken, silmän ja suun lisäksi esimerkiksi polvi, luu, maksa, suoni, sydän ja syli. Miltei yhtä iäkkäitä ovat jalka, kynsi, käsi, olka, povi ja sappi.

Nämä ruumiinosien ja sisäelinten nimitykset ovat edelleen jokapäiväistä kieltä. Vanhoihin sanoihin kuuluu kuitenkin myös joukko sellaisia, jotka jatkavat eloaan enää vain sanonnoissa, yhdyssanojen osina tai johdoksissa.

Kuka vielä ottaa jotain pivoonsa? Mieleen on saattanut jäädä, kuinka on ”parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla”. Nykykielellä sanoen yksi varma voittaa aina monta epävarmaa.

Pivo on vanha kouran ja kämmenen nimitys. Sitä on käytetty myös mittayksikkönä: pivoon pellavia tai hamppuja mahtuu kourallinen, kourantäysi. Muitakin ruumiinosia on ennen käytetty mittoina: on jalka, kyynärä ja syli, joka tosin mittana taipuu syli, sylen, syltä.

Housujen suljettava etuhalkio on sepalus. Murteissa sillä voidaan tarkoittaa myös paidan tai hameen etuhalkiota. Sanan pohjana on sepä, joka tarkoittaa reen ylöspäin kaartuvaa etuosaa. Suomalais-ugrilaista perua olevan sevän vanhempi merkitys lienee kuitenkin ’kaula’, joka on säilynyt esimerkiksi saamen ja marin kielissä. Kaulaan liittyy myös sanan karjalankielinen johdos sevätä, joka merkitsee halaamista ja syleilemistä, siis kaulailua.

Vanha sepä sai väistyä, kun kieleen lainattiin balttilainen kaula. Hieman samanlaisen kohtalon koki myös sana pii. Se tarkoitti vanhastaan ’hammasta’, mutta siirtyi sitten merkitsemään haravan, kamman tai pirran piikkiä, kun kielenkäyttäjien suuhun alkoi sopia paremmin balttilainen hammas. Muistumaa entisestä on tallella selkärangan nikamarivin nimityksessä selkäpii.

Uralilaiselta ajalta juontuu vanha keuhkojen nimitys tävy tai täty, joka pisimpään säilyi lounaissuomalaisten ja tornionjokilaaksolaisten kielessä. Oriveden ja Längelmäen seuduilla puhuttiin keuhkotaudista täkytautina. Nykykielessä on sija edelleen sanan johdoksella: Veronica-suvun somat sinikukkaiset tädykkeet kuuluvat tähän sanaperheeseen.

Entä sitten se oma napa? Sanan alkuperästä on kaksi näkemystä: napa on lainattu joko balttilaisia tai germaanisia kieliä puhuneilta naapureilta. Se ei siis ole oma ensinkään.


KIRSTI AAPALA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 12.4.2005.